Toista viikkoa tien päällä, ja koti-ikävä alkaa pikkuhiljaa taittua. Edessä on perheen kanssa vietettävä joulu, sen jälkeen lyhyt sukulaisvierailu metsän keskelle, jonka jälkeen jatkan matkaa Savoon. Sieltä suuntaan uudeksivuodeksi takaisin etelään peliporukkamme kanssa. Ajatuksia on tullut pyöriteltyä paljon, kuten aina silloin kun on poissa kotoa, uudessa ympäristössä ja kiinni levottomassa, polveilevassa elämässä.

Olen viimeisen viikon aikana pohtinut paljon asioita. Olen joutunut kohtaamaan oman mustasukkaisuuteni ja omistushaluni, kun eronjälkeiset tunteet ovat hyökyneet pintaan kumppanin uusien treffien tullessa ajankohtaiseksi. Sekä minä että hän olemme oppineet paljon rehellisyydestä, avoimuudesta ja kommunikoinnista. Paljon on tullut itkettyä ja puhuttua, ja molempia on luvassa paljon lisää.

Sitä arvostan, että toinen osapuoli on avoimuuteen ja rehellisyyteen kykeneväinen! Kaikki tunteet saa tuoda esille puolin ja toisin, ja kun pinnalla pyörii vielä mahdollisuus yhteen palaamisesta, ei mikään voisi tuntua tärkeämmältä. Molemmat kuitenkin tiedostavat, että tällä hetkellä meillä on vain tämä hetki ja toive tulevasta, ei muuta. Siihen asti on kummankin elettävä tunteidensa kanssa ja pyrittävä seisomaan omilla jaloillaan – ja haettava tukea toisesta silloin kun siltä tuntuu.

Olen tuntenut käsittämättömän suurta vihaa ja inhoa itseäni kohtaan. Olen turhautunut; miksi en voi osata olla rauhassa siistissä vuokra-asunnossa? Miksi en voi kyetä parisuhteeseen, miksi pääni on aiheutettava ahdistusta aina kun joku rakastaa minua? Miksi olen näin heikko, näin vaikea, näin levoton, näin kokonaisvaltaisesti vääränlainen? Miksi en voi saada omaa onnellista loppuani sellaisen miehen kanssa, jota rakastan enemmän kuin ketään koskaan?

Olen käsitellyt näitä tunteitani vetämällä yhtenä päivänä pääni hillitysti täyteen ja hankkimalla uuden lävistyksen. Sosiaalisesti hyväksytty tapa satuttaa itseään on minulle luonteva tapa muuntaa henkinen kipu fyysiseksi. Pään täyteen vetäminen taas… siinä missä se ei auta millään muotoa käsittelemään asioita, se auttaa kestämään kaikkein pahimmat päivät. Kunhan siitä ei tee tapaa itselleen.

Uusi lävistys korvalla on ollut paljon helpompi kohdata maailma. Vaikka korvani turposi alussa melkoisesti ja herätin itseni useampana yönä moneen otteeseen kierähtämällä oikean kylkeni päälle, jatkuva poltteleva, kirvelevä ja vihlova kipu on helpottanut oloani. On ollut muutakin mihin keskittyä kuin ikävä tunne vatsanpohjassa, joka toistelee ”minun, minun, minun, vain minun”. Silloin tällöin myös ”en kelpaa, olen huono, joku toinen on minua parempi”.

Hämmentävää tilanteessa on se, että näitä tunteita eivät aiheuttaneet niinkään treffit ja uudet ihmiset, vaan kommunikaatiokatkokset ja väärinymmärrykset minun ja X:n välillä.

Näitä kommunikaatiokatkoksia, väärinymmärryksiä ja toiveiden kulkemista toistensa ohi on ollut jo parisuhteen aikana. Meille, jotka kummatkin arvostamme sitä, kuinka arvostavasti suhtaudumme toisiimme ja toistemme toiveisiin, tämä on ollut suuri kasvun paikka. Ajattelimme kaiken olevan hyvin; mutta nyt, kun ero on tullut eikä meillä ole enää mitään menetettävää, on molemmilta puolilta noussut pintaan asioita. Toteutumattomia toiveita, pelokkaita haluja.

Omat reaktioni ovat tulleet yllätyksinä jopa minulle itselleni. Olen yrittänyt aina olla mahdollisimman suora sen suhteen, mitä suhteelta toivon ja haluan. Oli yllättävää huomata, että ilmeisesti minulla on ollut suhteen suhteen sellaisia haluja ja odotuksia, joita en ole myöntänyt tai tunnustanut edes itselleni. Asioita, jotka ryöpsähtevät nyt silloin tällöin suustani. En tiedä kummalle ne ovat tulleet suurempana yllätyksenä, minulle vai X:lle.

En ole ainoa, jonka suusta noita yllätyksiä on kuultu. Pikkuhiljaa myös kumppanini, aiemmissa suhteissaan väkivallan uhriksi joutunut, on uskaltanut kertoa mitä hän jäi kaipaamaan. Itkun, naurun, keskustelujen ja halausten keskeltä olemme voineet kyynelten läpikin hymysuin todeta, että kenties tämä ero onkin ollut parasta, mitä meille on tapahtunut.

Olimme sopineet jo aiemmin että hän tulee minun perheeni luo viettämään joulua, emmekä nähneet mitään syytä muuttaa suunnitelmiamme sen takia että virallinen siviilisäätyni ei enää vastaa ympäristön oletusta. Viimeisen puolen vuoden aikana yhdessä vietetty aika on ollut kortilla, ja sekin lienee vaikuttanut suhteemme kariutumiseen.

En halua kuitenkaan väheksyä omien ongelmieni roolia asiassa. Tuntuu siltä että liian monta kertaa olen juossut pakoon ongelmilta jotka toistuvat suhteesta toiseen. Sitoutumiskammo on minulle kirosana muodikkuutensa takia, mutta välillä katsoessani peiliin en voi olla ajattelematta asiaa. Vaikka puhuminen ja uudenlainen avautuminen on tehnyt hyvää sekä meille että keskinäiselle suhteellemme, en halua unohtaa omaa roolia ja päätöstä, jonka olen tehnyt: minä aion päästä omista ongelmistani yli. Aion tehdä oman roolini. Minä muutun, ja kasvan siihen suuntaan mihin haluan.

Suuria muutoksia on luvassa myös kumppanini elämässä. Hän lopetti koulun, joka ei tuntunut oikealta paikalta, ja sai vanhan työnsä takaisin. Hän suunnittelee perheenlisäystä – pientä karvaista rescue-koiraa – jonka hoitamiseen minäkin olen luvannut sitoutua. Me kumpikin etsimme itseämme, vuoroin yksin, vuoroin toisen kanssa, ja iloitsemme aina kun huomaamme kasvavamme saman suuntaan siitäkin huolimatta, että meitä ei pidä yhdessä mikään totuttu tapa tai tyhjä sana, ”parisuhde” tai ”avoliitto”.

Hän etsii omaa polkuaan, miettii mitä haluaa elämältä, miettii mitä haluaisi tehdä. Minä tiedän mitä tahdon ja toivon, ja etsin tapoja toteuttaa sitä.

Haluan kirjoittaa, ja tehdä ammatin joko kirjoittamisesta tai IT-alan asioista. Minulla on haave punaisesta omakotitalosta, jonka pihaan saan kasvattaa juureni ja muuttua pihlajaksi – mutta jonka ovella saan myös levittää siipeni ja lähteä matkalle, että jonain päivänä voin palata.

Olen sitä ihmistyyppiä, joka haluaa elämältä kaiken ja saa aina haluamansa. Kenties tämä johtuu siitä, että olen viettänyt elämäni perheessä, jossa minulle on tehty aina selväksi, että kenelläkään ei tule koskaan olemaan mitään mahdollisuutta tukea minua, ei taloudellisesti eikä luultavasti muutenkaan. Olen siis rakentanut elämäni sen todellisuuden ympärille, että jos haluan jotain, minun on otettava se itse, ilman kenenkään muun apua – ja myös sitä tosiasiaa silmälläpitäen, että perhetaustastani huolimatta en ole suostunut luopumaan mistään asiasta. Tällaisen elämän viettämisellä on ollut minuun se vaikutus, että olen hetkittäin laiska ja unohdan, että nykyään haluan paljon isompia asioita kuin ennen.

Siitäkin huolimatta että elämme luterilaisessa kulttuurissa jossa tällaista asiaa ei ole sopivaa sanoa ääneen, olen sitä naistyyppiä jota muiden naisten on helppo vihata. Miksi? Koska vaikka olen se olkapää joka tulee paikalle keskellä yötä nessupaketin kanssa, kerron hauskoja ja jännittäviä tarinoita ja elän mielenkiintoista elämää, olen myös se nainen, joka yhdellä katseella saa minkä tahansa miehen omakseen. Vinkkaus, hymy ja pari sanaa. Enempää en ole koskaan tarvinnut toisen valloittamiseen.

Voisin ehkä olla onnellinen, jos jokaisen vastaantulevan miehen vietteleminen olisi elämäntehtäväni ja saisin väännettyä siitä elämälleni sekä sisältöä että tarkoitusta, mutta se ei ole sitä. Pidän rakkautta kaiken kaikkiaan mukavana ja täydentävänä lisänä elämälle, joka on muilta osin mielekästä, jännittävää ja haastavaa.

Tähän asti elämä on tarjonnut minulle toinen toistaan houkuttavampia mahdollisuuksia. Olen tarttunut niistä jokaiseen ja saanut niistä jokaisesta kiinni. Työtarjoukset, miehet, hyvät asunnot, ihanat ystävät… tämä on saanut minut tavoittelemaan entistä suurempia asioita.

Ei elämä ole aina helppoa. Minulla on omat ongelmani joiden kanssa painia; suhde toisensa perään kaatuu minun osaamattomuuteeni, työpaikoilla olen se joka ei osaa sanoa ”ei” ja polttaa itsensä loppuun kerran toisensa jälkeen, tunne-elämäni on syvää ja voimakasta, ja jos minua loukataan syvästi, vietän tuntikausia itkemällä.

Haluan silti tiedostaa miten hyvin minulla kaiken kaikkiaan on asiat. Että minulla on varaa vaikkapa ajatella paniikkihäiriötäni työpaikan valinnassa. Tai että minulla ylipäätään on ystäviä, jotka eivät lähde pois sen takia että paniikkihäiriöni vaikeuttaa silloin tällöin elämää ja näkemistä. Että vaikka en voi odottaa perheeltäni tukea, olemme kuitenkin puheväleissä. Ja että vaikka elämä on vetänyt minut melkoisen mankelin läpi, jaksan yhä tavoitella suurempia ja suurempia asioita.