I’m a ghost in the city, I’m a ghost in the city of night
Omistan vähän tavaraa, enkä juuri kiinny esineisiin. Omaisuudestani se osa, jota pidän oikeasti tärkeänä ja merkityksellisenä (rakkaat asiat, esineet, vaatteet ja tavarat) mahtuu pitkälti yhteen rinkkaan. Tästä on se hyöty, että matkalle lähtiessä voin ottaa mukaani kaiken sen, mitä tarvitsen, eikä minun tarvitse murehtia unohtaneeni jotakin.
Mitä enemmän vuodet vierivät, sitä enemmän alkaa kuitenkin tiedostaa, että myös pysyvällä osoitteella on omia etujaan. Omassa asunnossa on muutamia asioita, joita olen oppinut tien päällä viettäessäni arvostamaan, ja joita en voi kantaa mukanani.
Rakastan puutarhanhoitoa, ja missä asuntoni sitten sattuukaan sijaitsemaan, siellä on myös huonekasveja. Ylpeyksiäni ovat valtava kultaköynnös, kaksi ruusupensasta ja sitruunapuu. Nomadielämästä voidaan sanoa yhtä sun toista, mutta kukkia ja kasveja en voi kantaa mukanani – ne tarvitsevat pysyvän osoitteen. Toistaiseksi olen ollut siitä hyvin onnekas olento, että olen saanut jonkun kastelemaan niitä ollessani poissa (tämä on kämppisten ehdottomia hyviä puolia).
Tämä vaikuttaa myös asunnon valintoihini. Pyrin valitsemaan asuntoni rivitalosta tai valoisasta kerrostalosta. Parveke on ehdotonta plussaa, jos pihalle ei pääse.
Matkalla minulla on käytössäni tuliterä Asuksen läppäri, tämän vuoden puolella hankittu. Maksoin siitä melko suolaiselta tuntuvan hinnan, sillä harrastan aktiivisesti pelaamista ja tarvitsen toimivan pelikoneen myös tien päällä. Ei sillä, kyllähän tämä ihan toimii, WoWin raidit tulee hoidettua ja muitakin pelejä pelailtua. Olisin silti odottanut enemmän tonnin koneesta, enkä varmaan läppäriä tule hankkimaan enää ikinä.
Karu totuus nimittäin on, että pöytäkoneesta saa huomattavasti enemmän tehoa irti kuin kannettavasta, oli kyseessä minkä maailman kannettava tahansa. Kunhan taas maltan asettua jonnekin, voi olla että varallisuutta tulee käytettyä jonkin verran uuden koneprojektin aloittamiseen.
Huolimatta siitä että minulla on toinen toistaan ihanampia paikkoja viettää öitäni tien päällä, koti on minulle paikka, jossa voin olla täysin oma itseni huolehtimatta pätkääkään siitä, mitä joku muu ajattelee. Se on minulle rauhan paikka ja pyhättö, osoite johon voin palata vaellettuani itseni uuvuksiin.
Huolimatta levottomuudestani toivon, että jonain päivänä minulla on pysyvä osoite, johon voin aina palata.
Loppuun haluan mainita vielä hämmennykseni siitä, miten joillekin ihmisille koti tuntuu olevan tavaravarasto. Asioita on oltava paljon, vaikka ne eivät olisi järjestyksessä, ja tavaraa runsain mitoin estetiikasta piittaamatta. Määrää, ei laatua. Tukkoisia tiloja ja tukkoisia ihmisiä. Tämä ei tarkoita että uskoisin elämän tarkoituksen olevan, että jokaisen ihmisen omaisuus mahtuu yhteen rinkkaan – tiedän olevani poikkeustapaus mitä materiaan tulee. Silti minua hämmentää ihmisten viehtymys tavarapaljouteen.
En kannusta ketään seuraamaan omaa elämäntyyliäni, sillä se on levoton, polveileva, uuvuttava ja välillä aika kipeäkin polku. Mutta haastan useita vastaantulevia ihmisiä, joko sanoilla, teoilla tai olemuksellani, pohtimaan: ”Tulisinko toimeen vähemmällä?” ”Tekeekö tämä minut onnelliseksi?” ”Onko tässä elämäni sisältö?” ”Täytänkö tavaralla jotain sisimpäni tyhjää paikkaa?”