Onko pihalle ilmestynyt jostain yön aikana kyltti, pohdin aamukahvia juodessani. Horsmapensaista pisti esiin vaaleapuinen kyltti, jonka tekstiä en erottanut ikkunaan asti. Hetken kuluttua piharakennuksen takaa kömpi pari täti-ihmistä suihkepullot käsissä. Kello oli kahdeksan aamulla, joten pitihän sitä selvittää, mikä oli tuonut rouvaneidit hengitysnaamareiden kanssa kykkimään takapihalleni. Kuulemma hävittivät isoputkea kunnan puolesta. En ollut itse huomannut kyseistä lajia, mutta olen tyytyväinen ettei tarvinnut löytää sitä itse kantapään kautta.

Kun ongelma oli ratkennut ja olin herännyt kunnolla, sitä pystyi siirtymään toisen kahvikupillisen kanssa kohti päivän töitä.

Olen pienimuotoinen kahviaddikti. Aamuisin minun on vaikea lähteä käyntiin ilman kahvikupillista. Pidän säännöllisesti kahvittomia kuukausia, joiden tarkoitus on vähentää addiktiotani. Välillä se toimii, usein taas ei. Olen alkanut pitää kahvista sen maun vuoksi – teini-ikäinen minäni ei olisi ikinä uskonut tämän olevan mahdollista! Joisin kofeiinitonta kahvia, jollei se maistuisi aivan järkyttävältä. Kahvittomien kuukausieni aikana juon teetä.

Kahviriippuvaisuus on samaan aikaan turvallisuutta luova että ärsyttävä tekijä elämässäni. Turvallisuutta luova, sillä se antaa elämälle raamit. Kun saan kahvikupillisen käteeni, minulla on tunne, että mikä tahansa asia järjestyy ja minkä tahansa työn saa tehtyä. Se lohduttaa ja antaa ylimääräistä energiaa, lämmittää ja antaa potkua päivään.

Samalla ärsyttää. En haluaisi olla riippuvainen mistään. Tuon ajatuksen voimin olen elänyt siitä asti kun teininä sen ensimmäistä kertaa keksin, ja olen onnistunut melko hyvin. Kaiken, mistä olen meinannut jäädä elämässäni riippuvaiseksi, olen pudottanut pois joko lopullisesti tai määräaikaisesti: alkoholin, tupakoinnin, tietyt ihmissuhteet, kahvin. Kahvi on näistä ainoa, joka palaa jääräpäisesti kerran toisensa jälkeen pakkomielteenä.

Pidän kahvia melko pienenä paheena, mutta tärkein asia minulle on asenne sen juomisen takana. Juonko kahvia – tai mitä tahansa – itseni halliten, hetkestä nauttien, arjen luksuksen huomioiden? Vai juonko kahvia koska minun on pakko, koska mieleni ei toimi ilman sitä, koska en pysty keskittymään ja pelkään etten saa yhtä paljon aikaan, jos en juo? Tähtään ensimmäiseen. Huomaan lähes poikkeuksetta putoavani jälkimmäiseen.

Ajattelutapa, jossa kahvi tai ruoka on pelkkää polttoainetta, johtaa helposti siihen, että osa elämän tärkeistä hetkistä luisuu ohi. Näen nämä ajattelutavat opittuina tapoina, joista voi oppia myös pois. Siksi pyrin joka päivä hiljenemään kahvini äärelle, heräilemään rauhassa pelkän kupin kanssa ja vaihtamaan silloin tällöin kahvin teehen. Tietoisella ajattelulla voi lisätä hetken arvostusta.

Marko Annala. Metallimies, lyyrikko, runotyttö. Mokoma-yhtye on saanut ulos kymmenen levyä, ja Annala on kirjoittanut kaksi kirjaa. Luin molemmat aivan hiljattain, ja nyt on tunne, että tilanne tarvitsee kokonaisvaltaisempaa postausta.

Olen siitä poikkeuksellinen Mokoma-fani, että ensimmäinen kuulemani levy oli Varjopuoli. Niille, jotka eivät metallimusiikkia ole ahkerasti kuluttaneet, kerrottakoon että Varjopuoli on täysin akustinen levy, jolta puuttuu Mokoma-metallille ominaiset örinät ja räminät. Jos siis haluaa tutustua bändiin mutta raskaampi musiikki ei ole oma juttu, kannattaa kuunnella edes tämä levy. Omalla kohdallani jäin täysin koukkuun Annalan nerokkaisiin lyriikoihin, ja sitä kautta tuli laajennettua kuuntelua muuhunkin Mokomaan.

Annalan esikoisteos kantoi nimeä Värityskirja. Se on omaelämänkerrallinen teos, joka tuo esille masennuksen ja ahdistuneisuuden hurjimmat syöverit, koulukiusaamisen kaikkein rajuimmissa muodoissaan, ja herkät sielunmaisemat joista syntyy legendaarista musiikkia. Annalan kyky vahvaan sanalliseen ilmaisuun on päivänselvä asia kenelle tahansa Mokoman lyriikoihin tykästyneelle, mutta kirjassa nämä taidot pääsevät uudella tavoin oikeuksiinsa.

Helppoa luettavaa Värityskirja ei ole. Minua ei ole koskaan koulukiusattu, joten on vaikea edes kuvitella millaista se voi pahimmillaan olla. Kun Värityskirjan päähenkilöä laitetaan nielemään muttereita, nieleskelin palaa kurkustani ja mietin, voiko tämä olla totta. Ehkä kyseessä oli kohtaus, joka oli laitettu kirjaan fiktiivisenä alleviivaamaan kiusaamisen äärimmäistä pahuutta.

Ei se ollut, kävi haastattelujen perusteella ilmi. Joku voi oikeasti olla niin empatiakyvytön että laittaa toisen nielemään metallia, kun ei onnistu kusemaan tämän päälle. Jälleen väkivaltaa, jälleen jotain, mihin ei puututa. Sellaista, mikä herättää minussa kysymyksen: ”Miksi ei?”

Voiko tuollainen olla jättämättä ihmiseen pysyviä jälkiä? Uskon, että ei. On tapahtumia jotka voi unohtaa, joitain tapahtumia jotka painuvat tietoisen mielen ulottumattomiin, ja sitten on sellaista, joka muuttuu osaksi sinua. Annalan oma tytär joutui 10-vuotiaana yksittäisen kiusaamistapauksen kohteeksi, ja vaikka koulu hoiti asian eri tavalla kuin kirjailijan omassa nuoruudessa – siis paremmin – sitä voi vain kuvitella, millaisia kauhuskenaarioita pyörii rajua kiusausta kokeneen mielessä.

Värityskirja on kirja masennuksesta ja traumoista, mutta myös toivosta ja elämän kauneudesta. Se on esikoisteoksena erittäin vaikuttava. Kauas ei jää jälkeen Annalan seuraavakaan teos, Paasto, vaikka kohdeyleisö on kakkoskirjassa varmasti ensimmäistä pienempi – se kun käsittelee ortodoksista uskoa, uskontoa ja uskonkriisiä.

Olen itse ortodoksi, ja toiminut kirkon piirissä nuorempana enemmänkin. Sittemmin harmittaa etten ole löytänyt paikkaani kotipaikkakunnalta muuton jälkeen; käyn kirkossa enää kerran vuodessa pääsiäisjumalanpalveluksessa. En pidä itseäni myöskään kristinuskovaisena. Estetiikka ja kulttuuri ovat minulle itse jumalaa tärkeämpiä asioita. Henkisyys on kuitenkin luontainen osa jokaista ihmistä, ja kunnioitusta, dialogia tai mietiskelyä korkeammille voimille on helppo osoittaa kyseiseen tarkoitukseen rakennetuissa pyhäköissä. Viihdyn pyhissä paikoissa, olivat ne sitten uhrilehtoja, temppeleitä tai kirkkoja.

Paasto ei ole kuitenkaan mitenkään spesifisti ortodoksinen kirja. Sen voi lukea ilman mitään pohjatietoa uskosta – ja kuulisinkin mielelläni jonkun sellaisen näkemyksen, joka ei tunne uskontoa lainkaan tai vain hyvin vähän. Uskon, että minulle merkityksellisiksi nousevat eri asiat kuin sellaiselle, joka ei ole viettänyt lapsuuttaan kirkon ikonostaasin edessä.

Kirja kertoo miehestä, joka ei enää usko jumalaan. Hän joutuu käymään läpi koko elämänsä, miettimään mikä kaikki hänen elämässään liittyy uskoon. Mitkä ihmissuhteet säilyvät jos usko otetaan pois, mitkä pysyvät kasassa vain sen turvin, että uskomme samalla tavalla? Mitä kaikkea usko on antanut, paljonko se on vienyt? Kuka olen ilman uskoa, joka on kannatellut suurimman osan elämästä?

Metallimusiikki ja usko mielletään usein vastakkaisiksi voimiksi, mutta minulle kyse on aina ollut samasta asiasta. En nyt tarkoita sitä, että metallimusiikki olisi minulle kuin uskonto, vaan sitä, että molemmissa ollaan usein ihmisyyden syvien olemusten äärellä. Radiopopista on vaikea löytää samaa pohdiskelevaa ulottuvuutta. Sekä metallimusiikki että usko kysyvät usein tuskissaan samaa asiaa; jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi minä? Ja miten tästä eteenpäin?

Vastauksia ei anneta suoraan uskossa, kirjassa eikä musiikissa. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa eteenpäin, vaikka elämän peruspilarit horjuisivat. Paaston päähenkilön elämän peruspilari on hänen uskonsa. Se ei kuitenkaan ole ainoa asia – vaikka se vietäisiin pois, aina jää jotain jäljelle.

Kuvassa lisää lukulistan kirjoja. Annalan kirjat luin molemmat Bookbeatista, joten niistä ei ole fyysistä kopiota.