Pitääkö kirjoittajana pyrkiä olemaan pelkkä romaanikirjailija?
Tätä olen pohdiskellut viime aikoina, kun olen täyttänyt uusia apurahahakemuksia ja pohtinut, minnehän sitä menisi töihin apurahakauden jälkeen – tai mihin ryhtyisi. Kävin yliopiston maisterintutkinnon haastattelussa, pidän mahdollisuuksiani päästä sisään ihan hyvinä, mutta jotenkin haastattelusta jäi kummallinen olo. Ei mitenkään hämyinen tai epämiellyttävä, mutta yksi kommentti jäi kalvamaan taustalle;
”Kun sinulla on niin paljon jo tätä tuotannon kokemusta, niin en tiedä saatko siltä saralta täältä mitään uutta.”
Tuota yhtä lausetta olen pohdiskellut ja pyöritellyt päässäni melko paljon. En pidä itseäni minään ohjelmistuotannon superosaajana, jonka ei tarvitse enää oppia mistään mitään uutta, mutta toki jos yliopistoon saakka rantaudun, olisi kiva että sieltä jotakin jäisi käteen. Ajattelin hakua ehkä itsekin liian kevyesti pohtimalla että ihan sama, olen siellä käyttämässä aikaani johonkin jos en muuta keksi.
Nyt tuo ajatus kuitenkin tuntuu kaukaiselta ja omituiselta. Että tuhlaisin omaa aikaani? Ei kyllä. Onneksi asiasta ei tarvitse tehdä päätöstä ennen kesäkuuta, mahdollisesti ei vielä silloinkaan. Saan rauhassa pohtia elämäni suuntimia ja miettiä, minnehän sitä tästä jatkaisi eteenpäin. Viimeaikaiset fyysiset vauriot lähipiirissäni ovat saaneet jopa pohtimaan, josko opiskelisin oppisopimuksella hierojaksi, mutta siitä teen ihan erillisen postauksen. Muuten tämän postauksen aihe kyllä hukkuu.
Apurahaviidakossa seikkaillessani huomaan, että omat ensisijaiset kiinnostuksenkohteeni eivät ole mitenkään erityisesti romaanikirjoittamisen puolella. Tämä herättää itsessäni todennäköisesti suurempaa hämmästystä kuin lukijoissa, sillä jotenkin lapsuudenvisioni kirjailijasta ja henkilöstä joka kirjoittaa ammatikseen koskevat nimenomaan henkilöä, joka kirjoittaa kirjan toisensa perään.
Tätä ei nyt pidä ymmärtää väärin, Jaetun Maan kirjoittaminen on ollut ehkä antoisinta, haastavinta, vaikeinta ja palkitsevinta, mitä olen tähänastisessa kirjallisessa elämässäni tehnyt. Romaanin kirjoittaminen on kuitenkin pitkä ja hermoja vaativa prosessi. Se vaatii huomattavaa taustatyötä, vahvoja perslihaksia ja jääräpäistä hampaiden yhteen puremista, että kässärin ääreen istuisi niinäkin päivinä, kun oman tekstin älyllinen anti tuntuu olevan ”ich heisse Kartoffel”. Se on erilainen prosessi kuin vaikkapa saman tekstimäärän tuottaminen blogimerkintöinä.
Minua kiinnostaa kuitenkin muukin. Olen viime aikoina kirjoittanut romaanin lisäksi blogimerkintöjä, haikuja, runoja, taidearvosteluja, sarjakuvan käsikirjoitusta ja päiväkirjaa. En tietenkään kaikkea samalla intensiteetillä, romaani on ensisijainen kiinnostuksenkohteeni niin kauan kuin se on sellaiseksi kalenterissa merkitty, mutta vaihtelu virkistää ja tuo uusia näkökulmia. Jos saisin vastaavansuuruisen apurahan pelkkien taidekritiikkien kirjoittamiseen, en olisi asiasta onneton. Se olisi erilaista, mutta todennäköisesti yhtä hauskaa, haastavaa ja palkitsevaa.
Tämänhetkiset apurahahakemukset ovat lähteneet hengellistä väkivaltaa käsittelevän fiktion kirjoittamiseen, lastenkirjan tekemiseen ja kuvittamiseen, sekä sarjakuva-albumin tekemiseen. Monipuolista settiä siis. En kuitenkaan koe, että omat kiinnostuksenkohteeni olisivat niin hajanaiset että ne eivät ruoki toisiaan; minua kiinnostaa kaikessa ennen kaikkea tarinankerronta. Se käsikirjoitus, mikä on kaiken pohjalla, oli kyseessä sitten romaani, sarjakuva, kuvitus, blogiteksti tai twiitti.
Tietenkin kuvittaminen ja kirjoittaminen ovat erillisiä taitoja, ja molempia täytyy pitää yllä. Piirrän ja kirjoitan joka päivä. Se paitsi pitää minut järjissäni, myös tuo tällä hetkellä leivän pöytään, ja oma kehitys tapahtuu tehdessä, kokeillessa ja opetellessa.
Luulen, että minusta ei koskaan tule ”puhdasveristä” romaanikirjailijaa, tai sellaista joka keskittyisi täysin vain yhteen asiaan ja kykenisi unohtamaan kaiken muun. Toki, kun nyt sanon tämän ääneen ja julkisesti, kasvatan sitä todennäköisyyttä että vuoden tai kahden päästä palaan nauramaan omille sanoilleni.