Potkunyrkkeily

Oli kyseessä sitten nyrkkeily, potkunyrkkeily, kamppailulajit tai vapaaottelu – tatamihiki haisee samalta kaikkialla. Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun kävelin portaita alas kellariin kohti treenipaikkaa ja pistehanskojen paukahtelevaa ääntä. Tuoksussa on paljon sellaista tuttua, joka oli joskus osa jokapäiväistä elämääni tavalla tai toisella.

Meinasin jo jänistää ensimmäiseltä treenikerralta. Ajatus potkunyrkkeilystä pelotti. Ajatus mustelmista pelotti. Ajatus siitä että olen huono, pelotti. Ajatus siitä etten ole enää kovin hyvässä kunnossa, pelotti. Laitoin viestiä asiasta parhaalle ystävälleni, jonka kanssa treenimatkani olin aloittanut vuosia sitten.

”Jännittää ja meinaan jänistää.”

Vastaus oli yksiselitteinen.

”Älä jänistä!”

Niin yksinkertaista. Nuorempi minäni olisi ollut täysin samaa mieltä asiasta hänen kanssaan. Joten en jänistänyt, vaan menin – ja todella kannatti.

Pidän omilla äärirajoillani hengailusta. Se opettaa, missä omat rajani kulkevat, paljonko kestän ja kuinka palata rajojen ylityttyä takaisin normaalille alueelle. Olen todennut, että siedän paremmin mustelmia ja kipeitä lihaksia kuin esimerkiksi hylätyksi tulemisen tuskaa, mutta kivun laadulla ei oikein ole väliä silloin kun siitä pitää toipua. Pitkälti samat periaatteet pätevät molempiin; hyvä ruoka, riittävästi unta, lepoa, itsestä huolehtimista ja kauniita asioita. Kamppailulajeissa näille äärirajoille päästään hyvinkin nopeasti, jos treenaaminen on tavoitteellista.

Vetäjänä toiminut musta vyö oli energinen, humoristinen ja tiesi mitä teki. Pelkäsin vähän, minkälaista porukkaa kurssilla olisi – isoimmat pelot olivat että joutuisin treenaamaan itseäni tuplasti isompien ja painavampien kanssa, tai sitten 12-vuotiaiden lapsosten ympäröimänä. Yllätys oli positiivinen, sillä kurssista ylivoimaisesti suurin osa koostuu suurinpiirtein omanikäisistäni-ja kokoisistani naisista.

Se, mikä sitten ei tullutkaan niin positiivisena ajatuksena, oli itsensä ja lyöntiensä katselu peilistä ja sen hyväksyminen, että suurinpiirtein neljään vuoteen en ole harrastanut liikuntaa kuin satunnaisesti, ja kamppailulajien lopettamisesta on jo melkein kahdeksan vuotta. Se näkyy, ja se tuntuu. Ei näytä hyvältä eikä tunnu hyvältä. Lohdullista ajatuksessa oli se, että jos jossain haluaa tavoitella sellaista menneisyyden itseä, joka tavoitteellisen urheilujaksonsa aikana sai vedettyä viisikymmentä (miesten) punnerrusta yhteen minuuttiin ja jonka paino pysyi vuodesta toiseen samana puolen kilon tarkkuudella, kamppailulajitreenit ovat yksi parhaita tapoja lähestyä asiaa.

Kamppailulajiharrastaja tarvitsee sekä voimaa että kestävyyttä. Tästä johtuen kursseilla hölkätään, punnerretaan, tehdään vatsa-ja selkälihaksia sekä yleisliikkeitä. Luonnollisesti treenataan myös lajin perusteita – lähtökohtana on, että keneltäkään ei lähde treeneissä hampaita, vaan että treenaaminen on turvallista – mutta suurin osa peruskurssin sisällöstä keskittyy peruskunnon kohottamiseen ja siihen, että kroppa ylipäätään jaksaa lajia harrastaa sitten kun peruskurssilta siirrytään siihen ”oikeaan” treenaamiseen. Tämä pätee havaintojeni mukaan lajista riippumatta, eikä peruskunnon kohotusta tule missään nimessä väheksyä tai ylenkatsoa.

Peruskunnon kohottaminen koulii myös mieltä. Oli kyse sitten mistä tahansa tekemisestä – kamppailulajeista, musiikista, piirtämisestä, kirjoittamisesta – niin suurin osa siitä on melko monotonista, ei niin hohdokasta treeniä. Lajitreeneissä tämä näkyy siten, että näyttävät sparrausottelut kahden henkilön välillä ovat melko pieni prosentuaalinen osa treenaamista. Silloinkin kun treenataan lajin perusteita, treenataan yleensä yksittäistä lyöntiä, potkua tai liikettä. Musiikissa et soita yhtä kappaletta, vaan kappaleen viakeimpia osia, niitä joihin sormesi eivät ole vielä tottuneet. Piirtämisessä piirrät ympyröitä ja viivoja kerran toisensa jälkeen saadaksesi silmä-käsi-koordinaatiosi tarkemmaksi, että voit ilmaista itseäsi kuvallisesti tarkemmin.

Siitäpä sitten päästäänkin varsinaiseen aiheeseen, eli allekirjoittaneen edistyskuviin: rupean julkaisemaan täällä edistyskuvia viikko viikolta, ja seuraan sitä kautta omaa kehitystäni. Pyrin myös jakamaan ajatuksia palautumisesta, ruokailuista ja muusta liikunnan oheishärpäköinnistä. Varsinaista treeniblogia tästä tuskin tulee, kirjatoukkailu on minulle sen verran tärkeää, mutta haluan jäsennellä jonnekin ajatuksia, joiden pohjalta omaa treeniäni rakennan. Ehkä joku jossain on pohdiskellut samoja asioita ja saa tästä irti jotain!

Tähän tosin pitää ehkä myös todeta, että voisin muunmuassa investoida ihan kunnolliseen webkameraan. Sillä voisi sitten nauhoitella pianomusiikkiakin.