Rajoittavaa rakkautta

Minua pyydettiin hiljattain seurustelusuhteeseen.

Olen miettinyt asiaa jo useamman viikon saamatta mieleeni selkeää vastausta. Tänään kirjoitin aiheesta monta riviä päiväkirjaani.

Haluan vain olla, elää. Haluan läheisyyttä kun tarvitsen sitä, sieltä mistä sitä voi saada. Ajatus ”nyt kuulut minulle” herättää minussa vain levottomuutta ja mielikuvia kidutuksesta. Siitä, että toinen saa riistää minua ja päättää, paljonko saan – ansaitsen – läheisyyttä, hellyyttä ja rakkautta, sen sijaan että päätöksen tekisin minä itse, sen pohjalta mitä tarvitsen.

Miten tuollainen on millään tavalla okei?

Kenenkään mielestä?

Ihan kauhea ajatus.

Minulla ei ole mitenkään objektiivisin näkemys parisuhteista. Omista kokemuksistani valtaosa on ollut huonoja, ja kaksi hyvää. Uskon, että nuo huonot kokemukset kummittelevat taustalla, ja että niistä on päästävä yli. Järjelleni en kuitenkaan saa selitettyä, miksi minun pitäisi antaa jonkun toisen päättää omasta onnellisuudestani ja siitä, mitä tarvitsen, kuinka paljon, ja milloin sitä saan. Eikö tämä sodi jo sitäkin vastaan, että kaikki jankuttavat aina kuinka tärkeää on itse olla vastuussa itsestään?

Vietin viikonlopun tutkien itseäni metsässä, teltassa, ihmisten seurassa ja peiton alla. Kävin siis Natural High Healing-festareilla ensimmäistä kertaa. Paikassa oli mielettömän vahva aura, ja kaikki oman elämäni kummitukset nousivat seinille tanssimaan. Yksi niistä oli rajoittavan rakkauden pelko.

En halua rajoittaa. Haluan säteillä rakkautta, aurinkoa ja valoa kaikkialle elämääni.