Rakastu itseesi
Luulen, että alitajuisesti odotin aina pelastajaa. Ehkä odotan vieläkin.
Ei sitä toki minusta ulospäin näy. Olen aina ollut tarkka omista rahoistani. En ole koskaan ollut miehen elätettävänä (lukuunottamatta kolmen kuukauden ajanjaksoa, jolta maksoin kaiken takaisin heti kun sain rahaa). Olen ollut aina suhteissani se, joka tienaa paremmin – joillekin miehille tämä on ollut iso asia. Pesen omat pyykkini, vaihdan itse lamppuni. Toivottavasti jonain päivänä osaan vielä vaihtaa autonrenkaat ilman hitonmoista äheltämistä.
Toiset (miehet) ovat olleet aina elämässäni suuressa roolissa. Olen tuntenut itseni halutuksi ja arvokkaaksi vain, jos olen rakastunut, tai minua rakastetaan. Olen kirjoittanut ja ohjannut kolme näytelmää, julkaissut lyhyitä tarinoita, ansainnut rahaa kuvitustöillä, päässyt kahteen eri kouluun (ja pian myös valmistunut kahteen eri ammattiin). Olen matkustellut kolmella eri mantereella. Olen ihan kaunis (myös ilman meikkiä), melko älykäs (luen, analysoin ja rationalisoin paljon), ja läheiseni pitävät minua arvossa.
Mistä tulee tunne, että elämä ei ole täydellistä tai kokonaista, ellei ole toista ihmistä rinnalla? Että on jotenkin turvaton, vaarassa koko ajan, ja jos on toinen ihminen rinnalla, kaksi silmäparia ainakin näkee enemmän kuin yksi?
Sen tiedän, että perusturvallisuuden tunteeni on kärsinyt ja kokenut kovia vuosien varrella. Turvaton lapsuus, seksuaalinen väkivalta, läheltä piti-tilanteita. Hetkittäin havahdun ajatukseen siitä, että oikeastaan koko aikuisikäni olen vain pyrkinyt rakentamaan itselleni perusturvallisuuden tunnetta. Sitä ”normaalia” olotilaa, jonka vasta myöhään tajusin kaikilla muilla olevan.
Pohdin, onko minulla kohtalotovereita.
Siis niitä, jotka ovat yllättyneitä eräänä päivänä havaitessaan, että on olemassa ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät murehdi siitä, mitä heille voi tapahtua, eivätkä käytä suurta osaa päivittäisestä energiastaan siihen, että yrittävät mikromanageroida suuria ja pieniä vaaratilanteita, ja suunnitella koko päivänsä kulun etukäteen, ettei mitään järkyttävää pääsisi tapahtumaan. Ihmisiä, joilla fiilis ei pompi syvästä ahdistuksesta syvään lamaantuneisuuteen, vaan joilla on olemassa ”normaali” välitila. Rauhallinen, levollinen tunne.
Koin tuon tunteen ensimmäistä kertaa elämässäni 26-vuotiaana. Muistan kuinka vouhotin silloiselle ihastukselleni puhelimessa, astelin edestakaisin valoisassa asunnossani ja imin sisääni tuota kummallista tunnetta, jossa mikään ei uhkaa tai tunnu pahalta.
”Siis tältäkö muista ihmisistä tuntuu koko ajan, minähän ehdin ja jaksan tehdä vaikka mitä, kun energiaa ei mene ahdistuneena olemiseen ja voin olla vaan…”
Ehkä ajattelin, että joku toinen voisi pelastaa minut ahdistukselta. Ja, myönnän, ahdistuneena sitä herää paljon mieluummin jonkun vierestä kuin yksin tyhjään, pimeään asuntoon, varmana siitä että maailmanloppu koittaa hetkenä minä hyvänsä. Toisen ihmisen lämpö, rauhallisuus, unisuus ja todellisuus vieressä auttavat rauhoittumaan nopeammin kuin kuppi kamomillateetä.
Sittemmin olen tajunnut, ettei rakkaus tai mikään muukaan voima maailmassa muuta minua tai ahdistustani miksikään. Ahdistus on asia, jonka kanssa joudun elämään lopun ikääni, ja joka minun on sen vuoksi tunnettava hyvin. Toinen ihminen voi olla siinä tukena, mutta ei tehdä työtä puolestani.
Sittemmin olen myös tajunnut, että nautin yksinolosta. Huolimatta siitä, että perusturvallisuuteni vavahtelee yhä kuin Japani maanjäristyksen kourissa. Annan sen vavahdella, katselen sen aiheuttamia väristyksiä teekupissani, luen kirjoja ja syön kakkua. Ajelen säärikarvani silloin, kun minua huvittaa; en silloin, kun joku on tulossa käymään.
Mietin, kuinka suuri osa ahdistuksestani on peräisin kaikista niistä miehistä, joita yritin miellyttää, ja joille en koskaan ollut tarpeeksi (tai joille olin liikaa). Ei ahdistus ole kadonnut, mutta vietän sen kanssa enemmän aikaa kuin ennen. En enää pakene sen koliikkista itkua rakastajien syliin, vaan itken itsekin ja kuuntelen.
Tajuan, että rakastan ihmistä, joka minusta on tullut.
Ehkä se riittää.