Rehellisyyden vaikeudesta
Viime päivinä olen tuntenut suurta surua ja petetyksi tulemisen tunnetta. Minulle on valehdeltu päin naamaa ja sen jälkeen kadottu savuna tuuleen. Lapsellinen, vastuuta kantamaton käytös turhauttaa ja ärsyttää – mutta herättää myös arvottomuuden tunteita. Enkö ansaitse rehellisyyttä? Enkö ansaitse sitä, että toinen minua satuttaessaan kantaa oman vastuunsa?
Ennen kaikkea kipua aiheuttaa se, että valehtelija on ihminen, johon olen luottanut enemmän kuin kehenkään toiseen koko maailmassa.
Viikon ajan olen yrittänyt potkia itseäni liikkeelle siinä onnistumatta. Ainoa asia joka on pysynyt elämässäni tasaisena on itku – olen itkenyt kohta viikon yhteen menoon, ja voinut kaikesta siitä itkemisestä niin pahoin, että ruoka ei ole tahtonut maistua sitten millään. Olen kutonut surujani pieniin vauvanvaatteisiin, ommellut niitä uuden mekon röyhelöihin, istuttanut kukkamultaan. Ruoka on surua, ilma jota hengitän on surua, aamuaurinko pilvissä on pelkkää valonmuotoista surua.
Samalla olen pohtinut, mikä rehellisyydessä ja lupausten pitämisessä on niin vaikeaa, kun puhumme läheisistä ihmissuhteista?
Mikä ajaa ihmisen niin selkärangattomaan tilaan, että hän alkaa vakuutella täysin valheellisina pitämiään asioita ihmiselle, jolle nuo lupaukset merkitsevät pahimmillaan koko maailmaa? Ja mikä ajaa sen jälkeen katoamaan tyhjyyteen sen sijaan, että selittäisi toiselle mistä on kyse?
Olen käynyt läpi varjotunteiden koko kirjon viikossa, ja vasta nyt alan pikkuhiljaa päästä pisteeseen, jossa kaikki ruoka ei herätä enää halua antaa ylen. Lyhensin työpäiväni kahdeksasta tunnista kuuteen. Tapaan lääkärin ja psykiatrin tällä viikolla, käsittelen heidän kanssaan äkillisesti romahtanutta oloani.
En usko, että pelkkä tärkeän ihmisen systemaattisen valehtelun paljastuminen on yksin aiheuttanut romahduksen. Ilmassa on muitakin syitä – loputon stressi, joka manifestoi itsensä ensin vatsakipuina, sitten unettomuutena, ja lopulta ärtyisänä haluttomuutena syödä; ahdistus ihmisten itsekkyydestä ja maailmantilasta; suuri suru koko maailman edestä.
Paljon pahempaan saumaan tämä suuri suru ja petetyksi tuleminen ei kuitenkaan olisi voinut tulla.
Olen yrittänyt löytää suruni alkulähteitä ja löytänyt niille. Se on kasautunut vuosien varrella yhdeksi epämääräiseksi möykyksi täynnä soraa ja petetyksi tulemisen tunteita, ja tarvetta kontrolloida elämän ikäviä tapahtumia. Sillä jos ei kontrolloi, kuolee. Se on tietenkin pikkulapsen eikä aikuisen ajatusmalli, mutta näin ne vaikuttavat elämäämme.
Luulen, että istun suruni kanssa vielä hyvän aikaa. Luemme yhdessä kirjoja, juomme yhdessä teetä. Nyt kun kriittisin vaihe romahduksestani on ohi, uskallan ehkä jättäytyä yksin sen kanssa pelkäämättä, että elämäni päättyy siihen.
Osa minusta haluaa antaa tälle ihmiselle aikaa ja luottaa häneen sokeasti. Luottaa siihen, että hän selvittää asiat, kunhan vain saa tarpeeksi aikaa, kuten hän on selvittänyt ne aina ennenkin.
Puhun silti hänen teostaan asiana, joka se oli. Hän puukotti minua selkään, eikä minun tarvitse hyväksyä sitä tai pitää sitä hyvänä asiana. Enkä aio, minä en ole tehnyt tällä kertaa mitään väärin.