Sateisen kaupungin haikeus
Kirjaston opiskelutilaan saapuminen tuntuu aina siltä, kun astuisi taikaportin läpi johonkin toiseen, maagiseen maailmaan, jossa aika on pysähtynyt tai vähintäänkin kulkee eri tavalla siihen verrattuna, mihin on tottunut. Omat laukkaavat ajatukset vetävät rallia aikansa, kun asettelee läppäriä, johtoja ja eväsrasioita mahdollisimman hiljaiseen järjestykseen pöydälle, mutta pian nekin rauhoittuvat huomatessaan, että tämä paikka on tarkoitettu hiljaiseen työskentelyyn ja keskittymiseen. Sitä lähettää vielä pari viestiä, tarkastaa vielä pari ihan välttämätöntä sähköpostia, mutta palaa aina työnsä äärelle. Ja lopulta viettää siellä pidempiä aikoja kuin sosiaalisessa mediassa.
Kävin aamulla konservatorion pääsykokeissa pianotunneille päästäkseni. Tunnelma oli nostalginen; pieniä vaahtosammuttimia parveili aikuisten vaahtosammuttimien jaloissa, jälkimmäisten kasvoilta saattoi aika ajoin aistia heijastuksia suurista toiveista ja kunnianhimosta pikkotuksia kohtaan. Olin myöhässä, sillä en osannut varautua kunnolla kaikkiin matkan muuttujiin, mutta nyt tiedän että kotoa matkaan on varattava tunti. Ei enempää, ei vähempää. Esitin kappaleeni, vastasin rehellisesti kun kysyttiin, osaanko lukea F-avainta.
”Kun olet noi teoriatkin suorittanut niin ei sinun tarvitse laulaa”, sanottiin helpotuksekseni, ”saat kyllä rytmitaputtaa jos haluat.” En rytmitaputtanut. Olisi kyllä ehkä pitänyt, harvoin sitä pääsee rytmitaputtelemaan ihan luvan kanssa.
Musiikki oli lapsena ja nuorena niin tiiviisti integroitunut elämääni ja arkeeni, etten tajunnut edes kaivata sitä tuntien loputtua ennen kuin vuosia myöhemmin. Viulun ja pianon soitto sujuvat edelleen, laulamisessa olisi huomattavasti parantamisen varaa, mutta tekniikkani on kaikkien kolmen instrumentin osalta hälyttävän ruosteesa. Odotan tunneilta enimmäkseen paluuta siihen tunteeseen, että saan jälleen vihkiytyä johonkin niin käsittämättömään ja esoteeriseen asiaan kuin musiikki. Erityisesti tällaisina päivinä, kun ulkona sataa helisevää tihkua, tulee pohdiskeltua paljon asioiden merkityksiä, kuorittua yltään turhaa karstaa ja palattua vanhoihin malleihin. Toimiviin sellaisiin.
Yksin asuminen pitkästä aikaa tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja ahdistavalta. Asunto on juuri niin siisti tai sotkuinen kuin oma mielentilani, ja jaksan hämmästellä että se on hämmentävän usein siisti. Toivon, että samanlainen pääasiallinen tyyneys jatkuu vielä siinäkin vaiheessa, kun koulut alkavat ja aamut ovat pimeitä, kylmiä ja pitkiä. Tai siinä vaiheessa, kun asunto on talvella kylmä ja olen valmis kiroamaan kaunista, valkoista vuodenaikaa aivan vain että olisi vähän lämpimämpi.
Pitkien matkojen pyöräily ja jooga ovat tehneet minulle taas hyvää. Joogan satunnaisuus (missä itsekuri?) tekee hartioille hallaa, pitää varata taas aika hierojalle. Tapasin Joensuussa älyttömän hyvän hierojan ja nyt en haluaisi käydä kenelläkään muulla, mutta matkat ovat käsittämättömän pitkiä. VR, miksi neljän tunnin matka Oulusta Joensuuhun kestää junalla neljätoista tuntia? Ja miksi se juna menee Tikkurilan kautta, gott sai dann?
Hartioiden jumisuus on siitä jännä asia, että se ilmenee usein kaikkena muuna kuin kipuna. Minulla se ilmenee pään heilutteluna edestakaisin, käsien levottomana pyörittelynä, kääntyilynä ja tick-liikkeiden näköisinä kääntelyinä kun kallistelen päätäni vasemmalle ja oikealle. Kun lihakset eivät osaa olla rennosti, on vaikea olla paikoillaan. Sitä haluaisi ne lämpimäksi ihan millä keinolla hyvänsä. Jumiset lihakset kaipaavat liikuntaa. Huomenna alkaa potkunyrkkeilyn peruskurssi, ja sen toivon tarjoavan hartioilleni tervetullutta vastapainoa tietokoneen äärellä istumiselle ja lukemiselle.
Eilen tuli ensimmäinen syyssade. Se putoili päälle yksittäisinä pisaroina ja korkeana ilmankosteutena, ja tiivistyi vasta tänään kunnollisiksi pilviksi ja näkyväksi sateeksi. Asvaltti kiiltää, lehdet takertuvat lätäköihin, puiden oksat nuokkuvat raskaina. Kun koiran käyttää tosi myöhään ulkona, hengitys höyryää. Puput saavat lämpöeristetyn kopin ja lämpölampun talveksi, kunhan syksy etenee niin pitkälle että kasvoilla tuntuva viileä raikkaus muuttuu ensimmäisiksi pakkasiksi. Siinä on vielä jonkin verran vasarointia, mutta uskon ehtiväni hyvin. Eilen valmistui tämän syksyn kaulahuivi, viikonlopuksi neulon vielä yhdet vauvansukat ystävän yksivuotiaalle synttärilahjaksi. Kirjastosta ajattelin ennen kotiinlähtöä lainata lisää CD-levyjä, ja uuden neulekirjan. Viime vuonna oli skottineuleita.
Aloitin tänään purkamaan kolmanneksiviimeistä muuttolaatikkoa. Sukkien keskellä lojui kirkasvalolamppu, en hetkeen saanut päähäni mitä sillä tehdään. Sitten muistin, että edessä ovat pitkät, tummat aamut, joina herääminen muistuttaa väkivaltaa ja aurinko nousee vain silloin, kun sattuu olemaan sisällä luennolla tai opiskelemassa. Puoli vuotta luvassa on iltoja, joiden pimeydessä näkyvät vain tähdet ja joita lämmittää pattereitakin enemmän kirjasvalolampun hennolle ilta-asetukselle säädetty punertava kajastus, illuusio siitä että päivä on yhä käynnissä, ettei keho haluaisi jo iltakuudelta nukkumaan.
Mietin ensimmäistä vuotta Kajaanissa ja sitä, miten olin loputtoman, lohduttoman, musertavan yksinäinen. Yksinäisyys täytti sinä ensimmäisenä vuonna elämäni aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Se määritteli kaiken, se sai hypistelemään pehmeitä kankaita ja kauniita kuppeja kaupassa, että saisi katsoa ja koskea jotain kaunista, unohtaa hetkeksi että olin silloin ainoa mörkö koko maailmassa, se yksi joka ei koskaan lämpene. En ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut olevani niin yksin ja koko maailman hylkäämä.
Sitäkään en osaa sanoa, mistä tuo tunne tarkalleen ottaen nousi, sillä minulla oli edelleen elämässäni ystäviä. En vain kokenut kunnolla kuuluvani siihen yhteisöön, jonka osana olin. Koin samaa, mitä olen kokenut useimmissa elämäni yhteisöissä – että olen kyllä mukana, teen asioita ja otan aktiivisen roolin, mutta olen jollain tavalla perustavanlaatuisesti erilainen, vähän omituinen ja ulkopuolinen. Tuolla kertaa vain koin sitä voimakkaammin kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.
Ehkä pelkään, jollain tasolla, että se yksinäisyys tulee taas käymään. Täysin en siihen usko, sillä en ole enää ainoa mörkö koko maailmassa, en ole yksin. Minulla on joku, joka odottaa minua, ja kaikki ne ihmiset jotka minulla oli jo Kajaanissakin, ja joita masennus vain esti minua näkemästä.
