Suden kuukaudesta Lumen kuukauteen
Vuoden ensimmäinen kuukausi on vauhdikkaasti ja onnellisesti ohi. Kuukauden aikana
– Ehdin saada apurahan kirjan kirjoittamiseen
– Aloittaa väliaikaisen työn sairaalan yösiivoojana
– Lähettää runokokoelman kustantajalle
– Järjestää tuparit
– Hankkia uuden septum-korun
– Ostaa uusia vaatteita ensimmäistä kertaa moneen, moneen kuukauteen
– Tutustua uudeen, valloittavaan ihmiseen
Joogaaminen on ollut muutaman viimeisen päivän ajan kärsimystä. Mieli harhailee, keho jumittaa, ajatukset laukkaavat, koko harjoittelu turhauttaa. ”Tähänkin pitää tuhlata aikaa, vaikka minulla olisi vaikka mitä tärkeää tekemistä!” Tärkeää tosiaan. Syömistä, möllöttämistä, Facebookia, Twitteriä. Kaikkein tuottavimpina hetkinä piirtämistä, kirjan materiaalin keräämistä, luontodokumenttien katselua ja pupulan huolenpitoa.
Nämä hetket kuuluvat elämään. Kaikkina päivinä ei voi antaa sataprosenttista keskittymistään. Aina voi yrittää parhaansa, mutta loppujen lopuksi voimme vain katsoa mihin se riittää, ja tarkastella omaa käyttäytymistämme.
Tänä aamuna kärsimysnäytelmät olivat kuitenkin ohi, kun pystyin keskittymään joogaan kunnolla ja paneutumaan asentoihin. Ajatukset malttoivat pysyä kurissa ja kehokin oli yhteistyöhaluinen. Tajusin nojaavani Alaspäin katsovassa koirassa liikaa eteenpäin ja Vuoriasanassa pitäväni jalkojani aina pienen etäisyyden päässä toisistaan, silloinkin kun ne ovat mielestäni ”yhdessä”. Ei mitään maailmaa mullistavaa. Ainoastaan pieniä ihmeitä.
Kaikki on siis ohimenevää. Hengitä sisään, hengitä ulos.
Tunnen hieman epävarmuutta siitä, osaanko kirjoittaa kirjan. Tottakai siis osaan – olen kirjoittanut kaksi (tai neljä, laskentatavasta riippuen) valmista kirjaa, olen editoinut niitä niin monta kertaa että osaan suurinpiirtein sanoa mitkä omat heikkouteni kirjailijana ovat, tiedän kohtuullisen hyvin millaisia asioita kannattaa pitää silmällä kun muovaa Tarinaideaa Valmiiksi Tekstiksi.
Tiedän nykyään jotain, mitä en tiennyt vielä pari, kolme vuotta sitten: sen, miten suuri ero on ”Tarinalla” jonka on juuri kirjoittanut, ja ”Valmiilla Tekstillä”, josta on riivitty irti epäjohdonmukaisuuksia, kirjoitusvirheitä, ajatushäiriöitä ja kankeutta.
Jännitän silti, ja pelkään epäonnistuvani.
Suhtaudun epävarmuuteen samalla tavalla kuin epävarmuuksiin elämässäni yleensäkin: teen enemmän töitä sen eteen, mitä käsissäni on. Kerään materiaalia, kirjoitan, katson kauanko minulla kestää kirjoittaa yksi, viisi tai kymmenen sivua nykyistä aihepiiriä käsittelevää tekstiä. Arvioin, kauanko lopullisen teoksen kirjoittamiseen menee. Yritän arvioida, tuleeko sivuja editointivaiheessa lisää vai putoaako niitä pois. Yritän päättää, moneenko liuskaan tähtäisin.
Jokin varmuus kaiken epävarmuuden pohjalla silti on. Tunne siitä, että juuri näin kaiken pitikin mennä, ja että olen juuri siinä paikassa jossa minun pitäisi juuri tällä hetkellä olla.
Ehkä siihen uskoen päädyn siihen paikkaan, missä minun kuuluu olla puolen vuoden päästä.
***
Siitä valloittavasta ihmisestä ja hänen aiheuttamistaan epävarmuuksista haluaisin puhua, mutta en ole vielä varma miten. Madonna kuvaa ajatuksiani paremmin kuin minä itse.