Suurin niistä on rakkaus

Henkinen jaksaminen on ollut alakantissaan viime aikoina. Olen pohdiskellut elämää, vuoroin luovuttanut, vuoroin inspiroitunut. Useamman vuoden poissa ollut paniikkihäiriö palasi elämääni tänä keväänä ja on viimeisen kuukauden aikana räjähtänyt käsiin. En ole jaksanut tehdä mitään ylimääräistä, en vastata puhelimeen, en laittaa ruokaa muuten kuin työpaikan lounaalle, en raahata koiraa harrastuksiin, en pelata, en yrittää löytää vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.

Harva asia saa ihmisen niin ymmälleen kuin rakkaus, ja rankan viikonlopun jäljiltä tajusin eräälle läheiselle jutellessa, että se on minuakin polvillaan pitävä suuri voima. Mitä on rakkaus, mihin se velvoittaa, mitä siitä saa. Perinteinen suomalainen rakkauskäsitys on ollut koetuksella viime vuodesta alkaen, se on kohdannut kyseenalaistamista ja se on pakotettu pohtimaan, onko olemassa muitakin totuuksia kuin yhden miehen ja yhden naisen välinen suhde.

Soraääniä nousee. Mitä seuraavaksi jos sallitaan kahden samaa sukupuolta olevan mennä naimisiin keskenään? Moniavioisuusko?

Niin no, miksi ei?

Oikeasti.

En tiedä, tulenko itse mahtumaan koskaan yhden miehen ja yhden naisen malliin. Olisihan se kivaa, sitoa itsensä kultaisiin ketjuihin ja olla yhdessä paikassa yhden ihmisen kanssa ainiaan. Omakotitalo, ehkä lapsia, rauhallista tasaista elämää onnellinen hymy huulilla. Rakkautta, siitähän tässä on kyse, ja kyvystä olla onnellinen. Miksi muuten avioliittoja solmitaan? Uskon että naimisiin mennään, koska tahdotaan elämältä onnellisuutta.

Siinä mielessä minun pääni sisäinen haavekuva ei mene rikki, vaikka miehen tilalla rinnallani olisi nainen. Tai sekä mies että nainen. Tai ei ketään.

Tulen onnelliseksi kun näen kaksi ihmistä, jotka aidosti rakastavat toisiaan. Tiedättehän, niitä pariskuntia jotka hymyilevät puhuessaan toisilleen. Koskettavat toisiaan ohimennessään, kietovat takkia toistensa hartioille.
En ole onnellinen nähdessäni hetero-tai sateenkaarisuhteessa olevia ihmisiä, joiden elämä on täynnä vihaa ja halveksuntaa, jotka huutavat kumppanilleen tai opettavat lapsensa pelkäämään erilaisuutta.

Aito rakkaus on opettanut minulle nöyryyttä. Ihmistä ei voi omistaa, voi vain säilöä sydämeensä ne hetket, jolloin toinen on rinnallasi ja pitää niistä kiinni kuin kalliista aarteesta. Samoin kukaan ei voi omistaa sinua, ei vaikka meille opetetaan, että kuulumme vain toisillemme – ei, me kuulumme vain itsellemme, emme kenellekään muulle, halusimme me sitä tai emme. Elämämme on omamme ja loppupeleissä vastaamme vain itsellemme.

 

soulmates.gif

 

Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei minun tarvitse avata parisuhdemaailmaani sellaisille, joille se ei kuulu (ts. sellaisille, jotka eivät kuulu aktiivisena osana parisuhde-elämääni). Kysyttäessä suoraan mainitsen olevani avoimessa suhteessa, tai avoimessa tilanteessa, miksi sitä ikinä pitäisikään nimittää. Jossain vaiheessa minulla oli kova tarve purkaa ja avata ja kategorisoida tilannettani kovinkin tarkasti, mistä ei itse asiassa seurannut mitään hyvää – päinvastoin, silloin auki ja olemassa olevat tilanteet kärsivät.

Olen siis lakannut kategorisoimasta ja alkanut pyrkiä nauttimaan hetkestä. Siitä, että herää jonkun viereltä, tai saa suukottaa jotakuta hellästi. Pitää toista sylissä tai kiinni kädestä, se että joku hieroo hartioita tai että saa laittaa yhdessä lounasta töihin kahdelle. Ja kun näkee hymyn toisen kasvoilla, ja onnellisen ilmeen, maalautuu jostain alitajunnan perukoilta kuva omakotitalosta, jossa joku hymyilee juuri tuolla tavalla.

Silloin pyyhin kuvasta pois omakotitalon, en odota hetkeä enempää. Elämä kantaa kyllä, tilanteet muuttuvat, ja jonain päivänä asiat selkiytyvät. Siihen asti haluan antaa niin paljon kuin voin, ja rakastaa niin paljon kuin sydän antaa myöten.

suhteet rakkaus mieli ajattelin-tanaan