Tunteet ja niiden valta

Luen tällä hetkellä Yuval Noah Hararin kirjaa ”21 oppituntia maailman tilasta”. Se on virkistävää luettavaa, haastaa samaan aikaan sekä ajattelemaan että hyväksymään sen tosiasian, ettei tämänhetkistä maailmantilaa ole helppo ymmärtää – ja tällä hetkellä tuskin on olemassa ketään sellaista, joka ymmärtäisi maailmanmenomme kokonaiskuvaa. Olemme enemmän tai vähemmän tuuliajolla, mutta se lienee ollut tilanne koko ihmiskunnan lyhyen historian ajan. Silloin, kun emme ymmärtäneet maailmaa hallitsevia lakeja, teimme silti parhaamme elääksemme niiden kanssa.

Ja sitten kun hiljalleen aloimme ymmärtää niitä, aiheutimme itse itsellemme ongelmia rakentamalla uusia systeemejä, joita emme ymmärtäneet. Ehkä tässä on toistuva kaava.

Tänä aamuna luin kirjasta seuraavan lainauksen:

”Tunteet ovat biokemiallisia mekanismeja, joita kaikki nisäkkäät ja linnut käyttävät apunaan pystyäkseen laskemaan nopeasti henkiinjäämisen ja lisääntymisen todennäköisyyksiä. [Ne] eivät perustu intuitioon, inspiraatioon tai vapauteen – ne perustuvat laskutoimituksiin.”

Ennen kaikkea tästä on todettava, että se on totta.

(Mitä tunteita selfien ottamiseen liittyy? Mitä sillä yritetään välittää katsojalle, tai mitä tunnetilaa sillä yritetään säilyttää itselle?)

Tunteet ohjailevat käytöstämme, ja välillä törmää siihen että tunteiden annetaan tehdä sitä täysin rajoittamatta. Tunteet saavat itseisarvon, niiden ottaessa vallan faktoja saa vääristellä, toisia haukkua ja sanoa mitä sylki suuhun tuo – ja jälkeenpäin kaiken voi kuitata selittämättä tai pyytämättä anteeksi, pyrkimättä millään lailla hyvittämään tekojaan tai ottamaan sanoistaan vastuuta.

Tämä on lapsellista käytöstä.

Tunteilla on tärkeä rooli jokaisen elämässä. Kun menemme kohti sitä, mikä tekee meistä iloisia, rentoja ja rakastettuja, tunnemme onnellisuutta ja voimme jakaa sitä myös eteenpäin. Viha on merkki siitä, että arvostamme itseämme ja pidämme itseämme ja omaa hyvinvointiamme niin tärkeinä, ettemme tahdo tulla kohdelluiksi epäoikeudenmukaisesti tai huonosti. Suru on ihmisen tapa prosessoida asioita, joihin hänellä ei ole suoraa kontrollia – menetys, pettäminen, ikävät tilanteet ja kaiken tämän hyväksyminen.

Tunteet ovat kuitenkin työkaluja – eivät itsetarkoitus! Tunteet suorittavat biokemiallisia laskelmia ja välittävät meille tietoa. Meidän vastuullamme on päättää, miten tahdomme reagoida tähän tietoon, ei toimia sokeasti sen varassa mitä selkäydin sanoo.

Tunteissa on sekin mielenkiintoinen puoli, että ne ovat subjektiivisia. Tähän subjektiivisuuteen vaikuttavat monet tekijät. Synnynnäinen temperamentti, ympäristö jossa olemme kasvaneet, ihmiset joiden rinnalla olemme eläneet, kaikki tuo jättää meihin jälkensä ja vaikuttaa siihen, miten aivokemiamme tulkitsee tulevia tilanteita. Tilanne, joka aiheuttaa minulle kilpailuvietin ja miellyttävän jännityksen, voi aiheuttaa jollekin toiselle hengenahdistusta. Ja vielä syvemmälle mentäessä: keskivertoihmiselle täysin normaali tilanne voi laukaista minussa aivojen puuroutumisen, lamaantumisen tai itkukohtauksen.

Tärkeintä on siis tuntea itsensä, ja pitää lähtökohtana sitä, kuinka haluaa toimia. Kukaan ei toki ole täydellinen, ja kaikki sanovat asioita joita eivät tarkoita. Silloin lapsi nauraa ja kuittaa aiheuttamansa pahan mielen sillä, että ”hän ei ole velkaa selityksiä kenellekään”, ja aikuinen ottaa vastuun, pyytää anteeksi ja sanoo ”en tarkoittanut sitä”. Se, aikooko olla lapsi vai aikuinen, on jokaisen oma valinta.

Tiedostipa sitten tehneensä valinnan tai ei.