Väkivalta teemana
Jaettu Maa käsittelee ihmisten ja eläinten suhdetta, ja sitä suhdetta määrittelee pitkälti yksipuolinen väkivalta. Väkivallalla en tarkoita sitä että eläimiä kuolee ja niitä syödään ruoaksi, eli tämä ei ole varsinaisesti lihansyöntiä vastustava pointteri; kun puhun eläimiin kohdistuvasta väkivallasta, puhun liian pienistä karsinoista, puutteellisista tai olemattomista ulkoilumahdollisuuksista, turhasta kivusta, jatkuvasta pelosta ja stressistä, mahdottomuudesta lajityypilliseen käytökseen ja hyväksikäytöstä.
Puhun esimerkiksi siitä, miten Espanjassa metsästyskoiran kidutuskuolema on yksi tapa turvata menestys seuraavalle metsästyskaudelle, sen sortin taikauskosta jolla ei ole mitään tieteellistä pohjaa, ja jonka haitat toisille ylittävät kirkkaasti saavutetut hyödyt. (Vertauksena esimerkiksi tapakristityn kirkossakäynti, joka usein tuo hänelle rauhaa, antaa voimia, eikä vahingoita ketään.)
Mustakuume, toinen teos jolle olen hakenut apurahaa, käsittelee henkistä väkivaltaa new age- ja NVC-yhteisöissä (NVC = Non-violent communication). Nykyään keskustelu uskontojen uhreiksi joutuneista on avointa ja uhreille on tarjolla tukea. Joissain tapauksissa tämä on kuitenkin johtanut vääristyneeseen käsitykseen siitä, että ongelma ovat nimenomaan uskonnot. Tällöin ihminen saattaa hylätä kristinuskon ja etsiä seuraa vaikkapa new age-hipeistä tai sitoutumattomista henkisen kasvun tyypeistä.
Nämä ovat kuitenkin yhtä lailla henkisiä yhteisöjä, ja henkinen väkivalta on niissä ihan yhtä yleistä kuin valtionkirkon piirissäkin. Siitä vain ei puhuta, koska kaikki tehdään universaalin rakkauden, välittämisen ja henkilökohtaisen kasvun nimissä. Käytetyt keinot ovat kuitenkin samat: vastuunsiirto (”jos sinulle herää negatiivisia tunteita tästä, et varmaan ole kovin pitkällä vielä omassa henkisessä kasvussasi”), gaslighting (”enhän minä ole mitään tuollaista sanonut”, asiasta joka on sanottu aivan selkeästi – varianttina ”en koe sanoneeni mitään tuollaista”, koska sanat tarkoittavat asioita, väärinymmärrykset toki asia erikseen), ”uskonnon” sääntöihin vetoaminen (”minä olen onnistunut antamaan itselleni anteeksi sen että satutin ja loukkasin sinua – toivon että sinäkin pystyt jonain päivänä tekemään samoin <3”) ja niin edelleen.
Siinä missä en itse ole eläin tai joutunut eläimiin kohdistuvan väkivallan kohteeksi, tämä on minulle tuttuakin tutumpi aihe. Tunnen yhä monia noissa piireissä pyöriviä ihmisiä. Tunnen myös pari sellaista, joiden manipuloiva käytös jättää erittäin paljon toivomisen varaan. Silloin tällöin yritän huomauttaa asiasta, mutta vastaukset ovat aina samoja. En yritä enää muuttaa ketään, mutta en aio myöskään vaieta. Toivon, että tulevaisuudessa puhuttaessa hengellisen väkivallan uhreista otetaan huomioon se, että kirkot eivät ole tässä se ongelma, vaan karismaattiset ihmiset, joilta puuttuu kyky nähdä itsessään vikaa, joilla on puutteellinen kyky tuntea myötätuntoa, ja joilla on taipumus esiintyä niin vakuuttavasti, että ihmiset paljastavat itsensä heille.
Olen puhunut myös sarjakuva-albumista, jota toivon pääseväni vielä jossain vaiheessa työstämään täysipäiväisesti. Sen työnimi on ”Rakastat mua paremmin”, ja se käsittelee parisuhdeväkivaltaa. Pyrin sisällyttämään yhteen albumiin vastauksen kysymykseen ”miksi se ei vaan lähde”. Jos voisin spoilata loppuratkaisun, tekisin sen. Oikea vastaus on: en tiedä. En tiedä, miksi väkivaltaisessa suhteessa oleva ei lähde. En tiennyt sitä omalla kohdallani, enkä osaa vastata siihen muiden kohdalla. Mutta toivon että jos teen tarinasta fiktiota, löydän asiaan edes jonkin vastauksen.
Miksi kerron tarinoita väkivallasta? Eikö maailmassa ole muita aiheita? On tietenkin.
Väkivalta on kuitenkin koskettanut minua itseäni niin monta kertaa henkilökohtaisella tasolla, että huomaan hakeutuvani luontaisesti näiden aiheiden pariin. Suurin osa asioista on sellaisia, ettei minulla ole liiemmin tarvetta enää käsitellä asioita – sen olen tehnyt jo itseni kanssa. Kyse on maailman muuttamisesta. Siitä, että siinä missä minä kohtasin naureskelua, vähättelyä ja lisää väkivaltaa yrittäessäni hankkia oikeutta itselleni, en halua kenenkään muun joutuvan kokemaan samaa.
Yhä edelleen väkivallasta puhuminen on vallankäyttäjien puhetta. Nainen, joka ei naura raiskausvitseille, on ”huumorintajuton”. Luontoa ja eläinten oikeuksia puolustava, argumenttinsa tieteellisillä tutkimuksilla perusteleva henkilö on ”viherpiipertäjä”. Hengellisen yhteisön bullshittia arvosteleva henkilö ei ole ”vielä pitkällä henkisessä kasvussaan”, ja häntä pitää ”ymmärtää”.
Kyse on oikeuden saamisesta. Siitä, että kun Suomessa on laki joka takaa jokaiselle oikeuden koskemattomuuteen, sen pitäisi myös tehdä niin, ja on oikeutettua vaatia sitä tekemään niin. Siitä, että kun voidaan tutkimusten keinoin joka päivä paremmin havaita että eläimet ovat älykkäitä, tuntevia, ajattelevia yksilöitä, meidän tulee muuttaa nykyistä tapaamme tuottaa ja kuluttaa lihaa (huomaa, etten sanonut ”lopettaa lihansyönti”). Siitä, että hengellisissä ja henkisissä yhteisöissä kohtaavat usein kaksi ääripäätä: ihmiset, jotka äärimmäisen haavoittuvassa tilassa hakevat lohtua, ja ihmiset, jotka äärimmäisinä narsisteina hakevat valtaa.
Kirjoitan, koska olen väsynyt ja kyllästynyt siihen, että väkivallan uhreja syyllistetään, heille nauretaan, heitä pilkataan ja heitä vähätellään. Olen väsynyt, turhautunut ja vihainen seuraamaan vierestä, kuinka hyväksikäyttäjille ja pahantekijöille annetaan läpsäisy ranteelle ja sen jälkeen voimahali, että jaksavat ”someryöpytystä”, tai mitä tahansa heidän osakseen onkaan koitunut.
Kirjoitan näistä aiheista, koska uskon oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ja empaattiseen ihmiskuntaan. Uskon, että se voi olla todellisuutta.
Ja haluan sanoa erittäin kovalla äänellä, erittäin painokkaasti, mahdollisimman hyvin kirjoitetun fiktion kautta, että se ei tällä hetkellä sitä ole.