Nyt kun blogi on pyöräytetty käyntiin, on ehkä syytä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, mikä on sen tarkoitus. Miksi ihmeessä parhaimmillaankin keskinkertainen ruoanlaittaja haluaa perustaa ruokablogin, kun Suomi on täynnä toistaan taitavampia kotikokkeja, makutaitureita ja leivontahirmuja? Miksi ruoanlaitosta kirjoittaminen kiehtoo, vaikka käytännön taidot ovat vähissä ja oma reseptikirja ammottaa tyhjyyttään?

Siksi, että ruoka kuuluu kaikille. Moni muu harrastus koskettaa vain pientä paneutuneiden, asialleen omistautuneiden osaajien joukkoa, mutta syödä täytyy jokaisen. Vaikka ruoka ei voisi vähempää kiinnostaa ja kokkailutaidot olisivat täysi nolla, ennemmin tai myöhemmin jokainen löytää itsensä keittiöstä, vaikka sitten vain keittämässä nuudelia tai lämmittämässä einesmaksalaatikkoa mikrossa.

Ja kun ruokaa nyt kuitenkin tarvitsee syödäkseen, eikö elämässä pääsisi vähän helpommalla, jos osaisi laittaa sitä? Ehkäpä vielä sen verran hyvin, että ateria olisi muutakin kuin vain pakollista tankkausta, ruoanlaitto enemmän kuin kotityö muiden joukossa?

Jawohl!

Tässä siis ollaan.

Kokeilin kerran macaron-leivosten tekoa. Hienosti meni. 

Haluan kokata enemmän, syödä paremmin, kokeilla rohkeammin ja löytää uusia makuja. Tahdon viedä töihin evääksi jotakin muutakin kuin lähimarketin eineskeittoa, keksiä pitkän työpäivän jälkeen uusia vaihtoehtoja kermaiselle kanapastalle (ainekset: kerma, kana, pasta).

Blogin kannalta sekään ei ole huono juttu, että minulla on kiva kamera ja vankka halu oppia käyttämään sitä paremmin. Yhtä lailla odotan innolla, että pääsen pitkästä aikaa kirjoittamaan muustakin kuin työ- ja järjestöasioista. Ja jos vaikka kokkailun lomassa innostuisin parantamaan ruokailutottumuksiani ja syömään terveellisemmin ja säännöllisemmin, ei siitäkään haittaa olisi!

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.