Alkupalat
Vielä pari vuotta sitten ruuanlaitto oli sana, joka ei hetkauttanut elämääni suuntaan eikä toiseen. Hernekeittoa purkista, pitsaa pakkasesta ja marinoituja kanasuikaleita valmiina paketista: siinä kokkailuni. Silläkin eli.
MasterChef Australiasta se kai alkoi. Muutama vuosi sitten löysin australialaisten suosikkisarjan ja (näin uskon) koko maailman parhaan ruokarealityn, jossa aivan tavalliset pankkivirkailijat ja metsäkoneenkuljettajat loihtivat lautaselle huikeita luomuksia rajoitetuista raaka-aineista ja tiukassa aikapaineessa. Täytettyjä kesäkurpitsoja! Savustettua palsternakkapyreetä! Crème brûléeta ja ohuen ohuita tuile-keksejä! Ruokia, joista en ollut koskaan kuullutkaan ja valmistusmenetelmiä, joita en olisi tullut unissanikaan ajatelleeksi. Yhtäkkiä ruoka alkoikin tuntua paljon muultakin kuin asialta, jota ihminen tarvitsee elääkseen tai makeanhimoa ja krapulaa lievittääkseen.
Vaellusevästä Italian Dolomiiteilla. Juustot valmistettiin tästä 20 metrin päässä.
Samaan aikaan aloin silmäillä Nyt-liitteen ravintola-arvosteluita aivan uudella mielenkiinnolla. Että raaka-aineksia voikin yhdistellä noin kekseliäällä tavalla, että kotikadultani saakin tuollaista ruokaa! Vain muutamassa vuodessa sushista ja kevätrullista on tullut arkiruokaa, pho-keitosta peruslounasta ja libanonilaisesta ja georgialaisesta ruuasta käsitteitä, jotka aivan tavallinen kadunkulkija ymmärtää. Katuruokabuumi on tuonut etniset ruokakojut osaksi jokaista kaupunkitapahtumaa ja festareiden makkaraperunat ovat vaihtuneet bataattiranskalaisiin ja nyhtökauraburgereihin. Ruoka kiinnostaa ja siitä puhutaan enemmän kuin ehkä koskaan: ruuasta on tullut elämäntapa, sosiaalisen statuksen rakennuspalikka, itsensä toteuttamisen muoto.
Harmi vain, että sellainen muoto, jota en hallitse lainkaan. Vaikka kiinnostukseni ruokaa kohtaan on kasvanut tasaisen varmasti, taitoni eivät: yhä edelleen arkiruokani on harmittavan tylsää, harmittavan yksitoikkoista, harmittavan puolitekoista. Paketti jauhelihaa tai marinoitua kanaa, riisiä tai pastaa, sekaan valmiskastiketta tai maustettua kermaa. Tomaatti, paprika ja kesäkurpitsa näyttävät olevan keittiöni ainoat kasvikset, eivätkä muutkaan valmistusainekset eksy fetajuustoa tai pestoa eksoottisemmalle linjalle.
Oma osuutensa on varmasti sillä, että olen asunut yksin jo vuosien ajan. Tuntuu turhalta kokkailla tuntikausia, jos lopputuloksen pääsevät näkemään lähinnä minä ja leikkokukkani. Ja kun ruokaa tekee, sitä myös tulee: vaikka lopputulos olisi kuinka maistuva, mieli alkaa kummasti muuttua, kun samaa pöperöä popsii puoli viikkoa putkeen. Siitä huolimatta pystyisin varmasti parempaan.
Kun vielä aloin kaivata jonkinlaista reseptikirjaa, johon voisin taltioida ne yksittäiset kerrat, kun olen kuin olenkin onnistunut keittiössä, sain ajatuksen: miksipä en perustaisi omaa ruokablogia? En ehkä aivan samanlaista kuin moni muu: päässäni ei piile suussasulavia superreseptejä, joita voisin jakaa muiden kokeiltaviksi, enkä pysty tarjoamaan käteviä keittiövinkkejä tai kymmentä tapaa hyödyntää jääkaapin perälle unohtunutta porkkanaa.
Voin kuitenkin kertoa omasta ruokamatkastani: kokeilla uusia reseptejä, tutustua ennalta tuntemattomiin raaka-aineisiin, yrittää löytää vaihtoehtoja tuttuakin tutumpaan arkiruokaan – ja raportoida rehellisesti niistäkin kerroista, kun keitto kiehuu yli, patongit palavat ja leivokset lässähtävät ennen aikojaan.
Mitään ei opi, ellei joskus uskalla astua myös oman osaamisensa ulkopuolelle. Tervetuloa seuraamaan, kuinka kädettömästä kokista kehittyy kenties aivan kelvollinen ruuanlaittaja!