Makaan vihdoin junassa matkalla Helsingistä kohti Rovaniemeä. En ole koskaan käynyt Lapissa. Nyt muutan sinne. Kaksi muuttoautoa lähtivät jo aiemmin päivällä. Se tosin oli työn ja tuskan takana. Kun huomenna herätyskello soittaa 6.00, herään jostain Rovaniemen tietämiltä. Tämä on elämäni pisin matka. Ei kilometreissä, vaan muutoksella mitattuna.

Hetki sitten katselimme yhdessä kissan kanssa taakse jäävää Helsinkiä: Rautatieasemaa, Kaisaniemen puistoa, Töölönlahtea, Linnanmäen maailmanpyörää. 

Purin yöpuvun, hammasharjan ja tietokoneen laukusta. Annoin kissalle ruokaa. Se ei koskenutkaan annokseensa, vaikka varasin sille herkkuja matkan vuoksi. Sitäkin jännittää. 

Pasilan jälkeen vedin kaihtimen alas ja soitin äidille. 

Tällä hetkellä äitini ja hänen miesystävänsä istuvat Suonenjoella ravintolassa pitämässä taukoa. He yöpyvät Kajaanissa. Toinen autokunta, mieheni ja hänen työkaverinsa ovat tienpäällä koko yön. Minun osani on helppo, vaikka matkustaminen 4 viikkoa ennen laskettua aikaa ei vastaakaan helppousasteeltaan veden keittämistä. Päivä on ollut pitkä ja raskas.

En edes tiedä, mistä aloittaisin. Olen niin väsynyt, että kerron vain kohokohdat – tai pikemminkin kohokohdan. Yksityiskohdat kalpenevat päivän tähden, nimittäin muuttoapumme, rinnalla.

Sodankylästä tullut mieheni työkaveri eli ”muuttoapumme” päätti kiskaista extempore-reissun Tallinnaan hakemaan viinoja kaverinsa häihin, joten jouduimme soittamaan muuta kantoapua. Onneksi yhdellä mieheni entisellä opiskelukaverilla oli vapaapäivä. Äitini ja hänen miesystävänsä auttoivat myös.

Herra muuttoapu oli myös luvannut hankkia tutultaan lainaksi ilmaisen pakun, jonka voi palauttaa junakyydillä Helsinkiin. Se ei lopulta onnistunut, koska kyseinen malli ei mahdu VR:n uusiin autovaunuihin. Kaverin vitkuttelun vuoksi toista ei samasta osoitteesta enää ehtinyt hankkia. Lopulta kävi niin, että matkasimme aamulla Hertzin autovuokraamoon Herttoniemeen. Rovaniemelle palautettava Ford Transit irtosi hieman alle 400 euron – bensat päälle.

Herra Muuttoapu lupasi olla paikalla viimeistään kahdelta ja auttaa ainakin ajamisessa. Pitäähän hänenkin päästä viinoineen takaisin Sodankylään. Alunperin muutto piti aloittaa ennen puolta päivää.

Kun mieheni soitteli hänen peräänsä kahden tienoilla, kaveri oli vielä Virossa satamassa laivaa odottelemassa. Hän aloitti riehumisen siitä, että ei mistään kello kahdesta oltu sovittu. Että hänet voi hakea joskus viiden aikaan Espoosta, kiitos. Ja hääviinojen olisi parempi mahtua kyytiin. Hän kuitenkin lensi Helsinkiin ihan ”vain meidän takiamme”.

Tuossa vaiheessa olin valmis nylkemään jätkän elävältä, polttamaan nuotiolla tikuissa ja syöttämään poroille. Ainakin olisin nostanut kytkintä ja jättänyt tyypin Helsinkiin.

Jos mieheni olisi tehnyt niin, kaveri tekisi hänen työpäivistään helvettiä. En tiedä, mistä mieheni saa kaiken kärsivällisyytensä. Hän olisi päässyt matkaan jo yhdeltä päivällä ilman tuota rottaa. Nyt hän joutuu istumaan 12 tuntia autossa kaverin kanssa. Eikä siinä vielä kaikki.

Paku on vuokrattu tasan vuorokaudeksi. Se on palautettava 9.00 Rovaniemen rautatieasemalle. Lisämaksua rapsahtaa 100 euroa, jos se ei onnistu. Koska mieheni joutui odottamaan ”muuttoapua”  iltaan, voi hyvin olla, että matka tuiskussa, auton purkaminen ja ajaminen Sodankylästä Rovaniemelle tekevät yhteensä liikaa.

En löydä sanoja sille, miten vihainen olen. Ensimmäinen sodankyläläiseni on toivottavasti kylän ainut ja pahin kusipään, koska en vain kestä jos tapaan vielä yhdenkin tuon kaliiperin rotan.

Kaiken hermoilun, säätämisen, pakkaamisen ja siivoamisen jäljiltä olen loppu. Taidan vain ottaa kissan kainalooni ja nukahtaa junan räminään. Toivon, että toistaiseksi viimeinen matkani pois Helsingistä ei saa enää uusia käänteitä.