Viimeinen deadline
Olen tänään viimeistä päivää töissä. Muuttoauto Helsingistä Sodankylää starttaa perjantaina. Herään makuuvaunussa Rovaniemellä lauantaina. Maanantaina olen virallisesti kotiäiti. Siihen loppuvat deadlinet.
Työkaverit ovat kyselleet koko alkuviikon, miltä nyt tuntuu. Olen hymähdellyt kliseitä ja kohautellut olkia. En minä oikein tiedä, miltä minusta tuntuu.
Pidän työstäni, työkavereistani ja hyvänä päivänä työpaikastanikin. En enää palaa tänne takaisin. En tiedä näenkö näitä ihmisiä enää koskaan.
Kaikkia ei tule ikävä, mutta ainoan kollegani kanssa olemme läheisempiä kuin työkavereiden kanssa tavataan olla. Häntä tulee ikävä. Kuka nyt kyselee, mitä teit viikonloppuna? Tästä eteenpäin se tuskin edes kiinnostaa ketään. Koko elämä on yhtä viikonloppua. Äkkiä ei ole ketään muuta kuin mies, jonka kanssa juttelee päivittäin.
Huonosta organisoinnista johtuvaa kiirettä, uimalakki päässä toimistolla kiukuttelevaa esimiestä ja lankoja pitkin tulevia toimitusjohtajia tai muita omasta mielestään hemmetin tärkeitä isokenkäisiä maailmannapoja, joita joutuu palvelemaan, ei tule surku. Ei sitten tippaakaan. Ihana päästä karkuun niitä sekopäitä.
Oloni ei ole haikea, vaan vähän hölmistynyt. En ole koskaan ollut ”vain” kotona. Saan jatkuvasti pidätellä itseäni, etten järjestäisi jotain ylimääräistä urakkaa. Mitä ihmettä minä teen Sodankylässä?
Laitan kotia – se on tehty kahdessa päivässä, koska en ole mikään sisustaja. Virkkaan aloittamani torkkupeiton loppuun. Siivoan kerran päivässä. Päivitän blogia, vaikkei olisi mitään sanottavaa. Surffailen nettikaupoista huonekaluja. Voisin ehkä lukea pari kirjaa. Ainakin roikun Facebookissa. Käyn kävelyllä, ellei selkä ole romuna ja mittari näytä pakkasta enemmän kuin minulla on ikävuosia.
Ihan varmasti soittelen ihmisille vain huomatakseni, ettei kukaan vastaa. Kaikki muut ovat töissä tai luennoilla. Ainakin kaukana sieltä, missä minä olen.
Osaankohan vain olla ja ihmetellä? Mitä äitiyslomalla oikein tehdään?
Tämä koskee toki vain seuraavaa kuukautta. Sitten sitä tekemistä riittääkin. Päivät ja yöt ovat pelkkää vauvaa.
En osaa asennoitua siihen vielä ollenkaan. Se, että ihan kohta olen jonkun äiti, tuntuu kaukaiselta, epätodelliselta, pelottavalta.
Elämässäni kaikelle on aina ollut deadline. Työpäivä päättyy tiettyyn aikaan. Essee pitää palauttaa johonkin päivään mennessä. Projektilla on valmistumispäivä. Kurssi päättyy tenttiin. Määräaikainen työsopimus päättyy. Kaikki on aina ollut lopullista. Kaikki on valmistunut joskus. Jopa se gradu.
Syntymälle on laskettu aika. Vauvassa ei kuitenkaan ole parasta ennen -päiväystä tai palauta tähän mennessä -mainintaa. Uusi ihminen on siinä. Koko loppuelämän.