Mitä yhteistä on Islam-illalla, minihametekosyyllä ja Tyyliä vai ei -ohjelmalla?

Koska olen kotiäiti, seuraan tahtomattanikin kaikkea hömppää, mitä televisio päiväsaikaan syövereistään suoltaa. Erityisesti yksi ohjelma on viime aikoina varastanut silmäparini.

Tyyliä vai ei -muodonmuutoskimarassa tutut ilmoittavat mielestään toivottoman muotikatastrofin, jonka vaatekaapin seikkailuja kuvataan viikko salaa. Sitten kaksi stylistia nauravat ja riepotelevat verbaalisesti uhrinsa mauttomat mummolta perityt villatakit ja 80-luvulta jääneet college-pökät. Samaistun heihin, koska kohteiksi joutuvat naiset ovat usein äitejä, joiden aika kuluu kodin, lasten ja ehkä vielä urankin pyörittämiseen. Stylistit raahaavat naiset uusimaan garderoobinsa ja kuontalonsa hyväksyttäviksi. Lopuksi he kehuvat luomustaan kilpaa. Luomus itse ylistää, miten stylistit auttoivat häntä löytämään todellisen minänsä.

Ennen Yle 2:n Islam-iltaa en osannut pukea hämmennystäni sanoiksi. Pyörittelin vain silmiäni ja mutisin: ”Haloo! Kenen minuus on kiinni hameesta ja huulipunasta?” Kaapuihin puetut mannekiinit Ylen studiossa saivat minut tajuamaan, että muodonmuutosohjelmat tekevät aivan samaa kuin uskonnolliset fundamentalistit ja heidän äärioikeistolaiset vastustajansa. Vievät naisilta vallan valita ja pakottavat hyväksymään normeja, joita ei haluaisi allekirjoittaa.

Kun puhutaan islamista, naisen asema nousee vääjäämättä jossain vaiheessa keskustelun polttopisteeseen. Naisen asema kulminoituu keskustelussa usein sen näkyvimpään elementtiin, burkhaan, niqabiin, abayaan, päähuiviin tai muuhun säädyllisen pukeutumisen eli hijabin osaan. Moni länsimaalainen pitää tällaista pukeutumista naisen törkeänä alistamisena.

Moni länsimaassa asuva musliminainen, joka käyttää huivia tai jotain muuta uskontoonsa kuuluvaa pukeutumistyyliä ja saa sanoa sanottavansa, painottaa pukeutumisen olevan oma valinta. Moni siitä luopunut, kuten Nimo Samatar Islam-illassa, kertoo kuitenkin joutuneensa syrjityksi tai kaltoinkohdelluksi päätöksensä seurauksena. Ne, jotka pakotetaan kaapuun, eivät usein pääse sitä kertomaan. Moni muslimimaassa asuva nainen taas kuvailee huivia tai kaapua turvalliseksi. Ilman sitä ei voisi kuvitellakaan menevänsä kadulle. Se on haarniska, joka suojelee pahalta maailmalta. Oli huivia tai ei, musliminainen joutuu aina selittelemään pukeutumistaan. Muistan hyvin, kun yläkoulussa kyselimme päitä rapsutellen luokkamme kahdelta muslimitytöltä, miksi toinen käyttää huivia ja toinen ei.

Mutta ei pääse länsimaalainenkaan emansipaatiota etsivä nainen helpolla. Meillä ei puhuta päiden peittämisestä, mutta jotain pitäisi silti peittää. Hameen pituus on joskus ainakin keskusteluissa indikaattori muustakin kuin taloustilanteesta. Uskomattominta on kuunnella sepustuksia siitä, että naisen hameen pituus on kutsu rikokseen. Länsimaalaisten naisten pukeutumisesta puhuttaessa joku iskee aina tiskiin puskaraiskauskortin. Pitäisi katsoa, mitä päälleen laittaa, jos ei halua, että joutuu oppimaan pukeutumissäännöt kantapään kautta. Eikä ainakaan mennä seikkailemaan minihameessa Kaisaniemen puistoon. Kortti taisi hupsistakeikkaa vilahtaa Islam-illassakin.

”Vapaaehtoista huivin valitsemista tai verskoihin ja pesemättömään tukkaan sonnustautumista katsomme kieroon, koska se ei vastaa näkemystämme siitä, miten naisen tulisi pukeutua.”

Siinä, missä mies pukeutuu itselleen, nainen pukeutuu maailmalle. Miehen pukeutuminen aiheuttaa pitkiä katseita, huutelua, vihellyksiä ja puuttumista vain, jos hän pukeutuu naiseksi.

Raiskaus (ja sen selittely minihameella) ja peittävään kaapuun pakottaminen ovat puuttumisen tapoja, joita emme yleisesti hyväksy, kun kissa nostetaan pöydälle.  Television tyylinparannussarjat ovat kuitenkin mielestäni, eivät ehkä yhtä radikaalia, mutta kuitenkin samankaltaista puuttumista. Ne ovat tapa viestiä naisille, että et ole hyvä sellaisena kuin olet. Et osaa tehdä itse niin tärkeitä päätöksiä kuin se, mitä tänään päällesi laitat. Olet hyvä vasta, kun pukeudut hyväksyttyyn haarniskaan.

Vapaaehtoista huivin valitsemista tai verskoihin ja pesemättömään tukkaan sonnustautumista katsomme kieroon, koska se ei vastaa näkemystämme siitä, miten naisen tulisi pukeutua. Säälimme naisia, jotka eivät taivu normeihin. Sanomme, että he ovat alistettuja tai surkuttelemme, ettei raukalla ole aikaa itselleen.

Naisen vaatteen ajatellaan kertovan hänestä jotain syvällistä. Naiselle vaatteet ovat aatteet, omat tai jonkun muun, halusi hän tai ei. Jos muuta yrittää, iskee tyylipoliisi ja pamputtaa esittelykuntoon.

Kun pelkistämme naisena olemisen vaatetukseen ja ulkonäköön, annamme samalla luvan kohdella itseämme sen mukaan, mitä vaatetuksen kuvitellaan viestivän. Kärjistettynä siis hyväksymme sen, että minihame käy raiskauksen selittelyyn. Miten tällöin voisi opettaa omille tyttärilleen, että olet hyvä juuri tuollaisena ihanana omana itsenäsi. Vaatteilla, ilman ja hiustupsua myöden peitettynä.

Miksi vaatteen ei voisi antaa olla pelkkä vaate?

PS. Tänään aion nauttia omasta ajastani eli pankkireissusta ilman vauvaa lökäreissä.