Vaatimus siitä, että äidit tähtäisivät lääkkeettömään synnytykseen, on pelkkää syyllistämistä ja sormenheristelyä. Synnytyksessä kipua ei tarvitse kestää hammasta purren. Kivuton synnytys on tieteisfantasiaa, mutta vaatimus lääkkeettömästä synnytyksestä vie takaisin keskiajalle.

Kun minulta kysytään, miltä synnytys tuntuu, vastaan, että siltä kuin sinua revittäisiin kahtia alapäästä. Muiden äitien kanssa keskusteltuani olen tullut siihen tulokseen, että pääsin helpolla. En joutunut hätäleikkaukseen. En roiskunut verta seinille. Synnytyksen jälkeen en muistuttanut parsittua tilkkutäkkiä. En silti menisi takaisin synnytyssaliin, vaikka kirveellä uhattaisiin. En mielelläni edes kirjoita synnytyksestä. Minusta on kuitenkin tärkeää, että etenkin ensi kertaa synnyttävät ymmärtävät, että kipu ei tuo kunniaa. Sitä ei ole pakko kestää eikä sitä saa pakottaa kestämään.

Olen onnellinen tapaus, sillä ensimmäinen monista kätilöistäni synnytyksen aikana oli mies. Hän neuvoi minua niin, että kipua saa tuntua vain sen verran, että pystyn olemaan normaalisti. Jos alkaa tuntua vaikealta, pitää pyytää kivunlievitystä. Jos en halua lääkkeitä, tarjolla on muita vaihtoehtoja. Hän kuitenkin korosti, että ilman lääkkeitä ei tarvitse kestää. Saisin ekan napin heti, kun haluaisin. Arvatenkin pyysin sen välittömästi.

Kätilö selitti minulle, että loppuvaiheessa synnyttäjä tarvitsee jokaisen voimanrippeen, jonka ruumiista pystyy puristamaan. Siksi kivun ei saa antaa uuvuttaa. Pelkkä kipu riittää viemään mehut, vaikkei synnyt venyisi toiselle vuorokaudelle.

Olen ihminen, joka kestää kipua ja epämukavuutta, koska ei kehtaa sanoa, että sattuu ja on paha olla. En halua valittaa ”turhista”. Olen tyypillinen nainen siinä mielessä, että tykkään kärsiä itselleni kirkkaan kruunun ja liehuvan marttyyrinviitan. Kiitän hyvää onneani joka päivä siitä, että sain mieskätilön ja ymmärsin kuunnella hyvää neuvoa, kun sellainen annettiin. Ehkä mies ymmärtää paremmin, että kivussa ei ole mitään hienoa.

Et rakasta lastasi yhtään enempää, vaikka jättäisit epiduraalit, spinaalit ja panadolit ottamatta. Sen sijaan olisi hienoa, jos jokainen rakastaisi itseään edes sen verran, että säästäisi itsensä turhalta tuskalta. Kärsiminen vain kärsimisen vuoksi on tyhmää.

Synnytys on monelle pelottava ja erittäin kivulias kokemus. Sen helpottaminen kannattaa. Minulle annettiin niin paljon kipulääkettä kuin keksin pyytää, ilokaasua niin, että nauraminen sattui enemmän kuin supistukset, epiduraali ja kohdunsuun puudutus.

Tosin epiduraalia sain odottaa puoli tuntia. Koska olin jo valmiiksi venyttänyt sen pyytämistä, tärisin tuskissani niin, että tarvittiin kätilö, mies ja harjoittelija pitämään minua paikoillani, jotta lääkäri sai tehtyä työnsä. Homma menikin puihin ja koko vartaloni oikea puoli puutui tunnottomaksi. Hyvä esimerkki siitä, että tehtyä päätöstä ei pidä venyttää…

Helsingin Sanomien artikkelissa Kätilöliiton varapuheenjohtajan ehdottama jooga kannatti kyllä ennen synnytystä, koska se opetti hengitystekniikkaa. Jos joku pystyy kiskomaan aurinkotervehdyksen synnytyssalissa, pitäisi hänelle perustaa temppeli ja ylentää guruksi kaikkien joogahihhuleiden yläpuolelle.

En tietenkään kannusta ketään vetämään mömmöjä väkisin. Lääkkeetön synnytys on ihan yhtä hyvä valinta kuin lääkkeetkin, kunhan se on oma valinta ja sen saa halutessaan pyörtää. Minusta on kuitenkin väärin, että ammattilainen levittää viestiä siitä, että naiset eivät kestä tarpeeksi ja ottavat lääkkeitä liian heppoisin perustein. Eivät ota. Synnytys ei ole mikään kesäsunnuntain huviretki. Luulisin niitä ammatikseen hoitavan ymmärtävän sen.

Aikana, jolloin synnytys oli lääkkeetön ja luonnollinen tapahtuma, se oli myös naisten tavallisin kuolinsyy. Pelottava tapahtuma, jossa tosissaan taisteltiin elämästä ja kuolemasta. Kenenkään ei pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei kestä synnyttää ilman lääkkeitä. Minä ilmoitin välittömästi, että haluan homman kaikilla herkuilla. Mitä sitten, jos olenkin täysi vellihousu ja länsimaisen ylimedikalisoitumisen orja? En silti aikonut kestää yhtä ainutta kivunväristystä enempää kuin oli pakko. Kipua oli kuitenkin ihan yhden naisen tarpeiksi.

Ponnistusvaiheessa jokainen soluni huusi. Muutaman puserruksen jälkeen kipu oli niin läpitunkevaa, etten muistanut omaa nimeäni. Huusin kätilölle, etten jaksa enää. Kätilö huusi takaisin: ”Nyt on pakko jaksaa. Työnnä”. En ole fyysisesti kovin vahva nainen. Kipu itsessään riitti uuvuttamaan minut. Jos olisin ollut yhtään väsyneempi, en olisi jaksanut. Sinne olisi jäänyt. Kun homma oli ohi, olin niin uupunut, etten pystynyt edes haukkumaan puolisoani kaikilla mehevillä sanankäänteillä, jotka olin synnytystä varten kehittänyt. En enää edes muistanut niitä. 

Synnytyksestä ei saa leppoisaa ajanvietettä, vaikka miten uiskentelisi ammeessa, pyllistelisi aamuauringolle ja hokisi harekrishnaa. Joten nappia nassuun ja piikkiä pyllyyn siskot, jos se auttaa pahimman yli!