Kesä mennä hujahti, ihana ja silti niin kamala kesä. Elämämme mikä-mikä-maassa on ollut tunteiden riemuvoittoa, kyyneleitä, iloa ja tuskaa. Olemme eläneet ylämäestä alamäkeen, tasaista ei juuri ole ollut. 

Nyt kesä on melkein ohi ja kuljemme tasaisella maalla, mikä-mikä maassa on rauhallista…toistaiseksi.

Parisuhteen ylä- ja alamäissä on tullut kyseenalaistettua omia toivetaan ja unelmiaan. Mikä ovat niitä niin suuria ja tärkeitä että niistä ei luovuta. Ja mitkä niitä joiden totteuttamista voi siirtää tai jättää taka-alalle. 

Kaikki jotka ovat joskus olleet jotenkin tekemissä Harry Pottereiden kanssa (kirja tai elokuva) tiettävät mistä seuraavaksi puhun.

Viisastenkivessä Harry löytää Iiseviot-peilin. Katsoessaan siihen ihminen näkee syvimmän unelmansa, mitä tahtoo kaikista eniten. 

Minulla ei tuottanut vaikeuksia miettiä mitä siellä näkisin. Perheen. Jo lapsena tiesin että jonain päivänä haluan perheen ja lapsia. Omakotitalo ja neljä lasta. Se on hartain toiveeni. 

Peter Panini tuumasi näkevänsä itsensä vapaana työnteosta. 

Pottereissa myöskin todetaan, että maailman onnellisin ihminen näkisi peilistä itsensä. Mutta onko kukaan oikeasti koskaan niin onnellinen, että näkisi vain itsensä? Koska saavuttaa sen tilan, että ei enää haaveile mistään? Voiko ihminen kumminkaan loppujen lopuksi olla onnellinen jos ei haaveile mistään?

Itse en koskaan ainkaan halua luopua haaveilusta. Haaveiden siivin kuljemme eteenpäin.