Tieto lisää tuskaa

Vappu tuli ja meni. Samoin helatorstai yms. vapaapäivät. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, elämä on ollut hiljaista.

Mietteitä kumminkin on taas mitä jakaa, aloitan vapusta.

Olimme kavepariskuntamme kanssa vietämässä vappua. Hauskaa meillä toki oli. Silti, joka kerta kun katsoin tuota kylkikyljessä, onnelliselta näyttävää pariskuntaa ajattelin, että miksi meillä ei voi olla enää tuollaista. Tiedän kyllä, että tällä kaveriparillammekin on ollut omat kriisinsä, mutta siitä huolimatta he näytävät kovin onnellisilta. On meilläkin toki ns. hyvät jaksomme jolloin olemme ihan onnellisia. Ei nyt ihan saamaan tapaan kuin silloin alun huumassa, mutta kumminkin. Toisaalta hyvät jaksot pitävät sisällään myös puhumattomuutta, kumpikaan ei jaksa eikä halua puhua niistä meidän suhteisiin vaikuttavista ajankohtaisista ei ehkä niin miellyttävistä asioista.

Toukokuu lähestyy loppuaan, se tarkoitaa sitä, että ensiviikolla postilaattikoon (toivottavasti) kilahtaa tieto pääsykokeista. Ja se on nyt se kuumaperuna, ei niinkään ne pääsykokeet vaan se opiskelu. Ja vielä toisessa kaupungissa. Niin kuin jo joskus aikaisemassa postauksessa taisin mainita, kysyin Peter Paniltani lähteekö hän mukaani jos pääsen. Vastaus oli: en tiedä. Eilen esitin saman kysymyksen jälleen. Nyt sain ollankohautuksen ja surkean ilmeen. Edistystä? En tiedä.

Kaiken tämän lisäksi minulla on taas kuumejakso. Nimittäin vauvakuume on vaarallisen korkea. Ystävillämme on hieman vajaa vuoden ikäinen tytär ja voi että hän on suloinen. Minäkin haluaisin tänne mikä-mikä-maahamme hieman vauvan itkua ja pikku jalkojen töminää. Mutta ei. Peter Pan ei tiedä tästäkään mitään. Peter Panini ei edes tiedä mikä haluaa olla isona vaikka ikäkäkin alkaa olla lähempänä kolmea- kuin kahtakymmenttä. Syvä huokaus.

Paljon meillä on hyvää, mutta myös paljon epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Haluan vauvan itkua ja pikkujalkojen töminää. Haluan niitä viim. 5 vuoden päästä, mieluusti jo ennen. Ja jos minä saisin pättää haluaisin niitä nyt. Mutta mitäpä olisi järkeä saada nyt vauva kun Peter Panini ei edes tiedä haluaako kanssani toiseen kaupunkiin. Vosiko tästä jo syyttää nyky-yheiskuntaa ja sen ihannoimaa ikinuoruutta, ja sitä kuinka hienoa on elää ensin 40 vuotiaaksi ja sitten vasta saada perhe. Okei tämä oli todella kärjistettyä, mutta kumminkin. Täytyy kai vain yrittää elää sillä mitä nyt on. Ne kesäkuussa (edelleen toivottavasti) olevat pääsykokeet ratkaisevat paljon tämän suhteen tilasta. Siihen asti ollaan katkolla. 

Koitan palata kirjoittelemaan tänne, vähän nopeammin kuin viimekerralla.