Kevätsade kasvoillani
Mä voinut kuvitellakaan että kun silloin lukitsin itseni siihen pieneen laatikkoon, suojaan siltä pelolta että mua satutetaan, että en pääsekään pois sieltä niin helposti kun odotin pääseväni, kun se oikea aika koittaa.
Mulla on päiviä kun mä en tunne mitään. En mitään. En mitään muuta kun ahdistusta siitä että mikään ei tunnu miltään. Elämä ei näytä näinä päivinä mulle muuta kun pitkän sateisen tien ilman tienviittoja tai kauniita maisemia. Kaikki mitä on ollut ja mitä tulee olemaan tuntuu menettävän merkityksensä ja se mitä on nyt, maistuu samalta kun alaskanseiti ilman mausteita, eli ei miltään.
Toisina päivinä herään tunteeseen jonka luulen olevan onnea. Onnea siitä kuinka onnekas olenkaan. Se keväinen tunne kun huomaan ympärilläni olevan kauniita ihmisiä, joiden sydänten valo puskee läpi heidän vaatteiden häikäisten minun silmäni. Niinä päivinä tunnen kuinka haaveeni toteutuvat ja tunnen olevani kotimatkalla. Tunnen kiitollisuutta siitä mitä olen saanut kokea ja siitä mitä olen nyt. Vaikkakin vielä kovin pieni raakile. Näinä päivinä pystyn kuulemaan kun hiiren korvat kasvavat puiden oksille.
Mutta mikä on se asia joka eksyttää minut tuolta kotikadulta sille sateiselle ja tyhjälle polulle. Miten kaikki voi kääntyä hetkessä päälaelleen ilman mitään syytä. Mistä ne mustat pilvet ilmestyvät? Onko se pelkoa, sairautta vai vaan elämää.
Se miksi jaksan yhä uudestaan laittaa ne raskaat kumpparit jalkaan ja löntystää läpi rankkasateen sitä mutavellisotkua, on se että tiedän pääseväni välillä aurinkoon, kuivumaan ja lämmittelemään. Silloin minua on myös vastassa ne ihmiset joiden silmistä heijastuu poutapilvet ja aurinko. Silloin oloni on yhtä helpottunut kuin löytäessäni vihdoin hukassa olleet ainoat avaimet asuntooni, tai lopetettuani juuri tunteja kestäneen huutoitkun.
