No missä se vika nyt on?
Voiko kuvitella herttaisempaa asiaa kuulla heti aukaistuaan silmät (miehen kuorsauksen johdosta melko huonosti nukuttujen) yöunien jälkeen?
”Hei säkin kuorsasit kyllä viime yönä. Tosin se ei kyllä kuulostanut kuorsaukselta. Enemmänkin sellaselta herttaiselta ja suloiselta kissan kehräykseltä.”
KAIKKI on ja menee niin kun pitääkin. Tällaistahan mä olen halunnut ja nyt sen sain. Miksi musta ei silti tunnu miltään?
Missä se vika on? Elämäntilanteessa, minussa vai miehessä?
Elämäntilanne. Mä olen syömishäiriöni toipumisen johdosta vielä melko sekaisin ja tunnemyllerryksessä että en vielä kykene normaaliin tunne-elämään vaan kärsin ajoittaisista ahdistuskohtauksista jotka häviää joskus ajallaan ja sen oman tilan tarkan rajan vahtiminen katoaa kun pääni ja elämäni loksahtaa joskus vielä jossain välissä takaisin ”normaaliksi”?
Minä. Mä olen menneen syömishäiriöni takia tuomittu olemaan tunnevammainen ja yksinäisyyttä rakastava erakko jonka lähelle pääsee vaan ahdistuksieni ehdoilla ja se ei siitä muuksi muutu vaikka vastaan kävelisi se oikea mies mukanaan palatsi ja valkea ratsu.
Mies. Tyyppi on kuitenkin aivan väärä. Vaikka mies on kaikin puolin juuri sellainen minkä haluan ja kaikki menee juuri niin kuin haluan, niin se koukuttava ja hullaannuttava kemia puuttuu. Se voima mikä saa entisen anoreksiaa sairastaneen syömään vaikka paketin voita jos mies niin pyytää. Tämän miehen takia en sitä söisi. Ainakaan vielä.
