Pitääkö rakkaus löytää vai voiko sen valita?
Voiko ihastuminen ja rakastuminen olla valinta ja tahtotila, vai onko se ainoastaan jotakin täysin itsestä riippumatonta ja kohtalon käsissä oleva asia?
Mä olen pohtinut pääni puhki, ja tehnyt jopa gallupin ystävieni kiusaksi, siitä pitääkö ihmisen salamarakastua vai voiko sitä niin sanotusti oppia hiljalleen tykkäämään ja lopulta rakastamaan toista ihmistä löytääkseen onnen rakkaudessa?
Tarkoitan siis tilannetta jossa on kohdannut kaikin puolin hyvän miehen, eikä hänessä ole mitään vikaa, paitsi se fakta että hän ei ole suoranaisesti vienyt (vielä ainakaan) jalkoja altasi. Tykästyminen on ikäänkuin pysähtynyt paikalleen sen ensi-ihastumisen jälkeen. Tarinahan lähti siitä että minä ihastuin kaveriin ensin ja ns. hyökkäsin kimppuun. Mutta sen jälkeen, asia on ehkä kääntynyt nyt toisinpäin?
Mulla on kokemusta kummastakin tavasta ajautua parisuhteeseen/tapailuun. Ja kuulemma (viitaten ystävilläni teettettyyn galluppiin) koska nämä mun salamaihastumiset eivät ole koskaan osoittautuneet kovinkaan hyviksi ideoiksi saati sitten kestäneet, mun kuulemma kannattaisi nyt hetki odottaa josko mulla kuitenkin lähtisi jalat alta tämän kaverin kanssa jossain vaiheessa. Hmm jossain vaiheessa, kuinka pitkä aika on jossain vaiheessa?
Aiemmin kun olen syttynyt mieheen vähän viiveellä meni niin että aluksi mun ei tehnyt mieli edes pussata kaveria. Mä dissasinkin kaverin jo muutamaan kertaan (hänelle siitä kuitenkaan ilmoittamatta) mutta jotenkin mä päädyin treffeille tyypin kans kuitenkin aina uudestaan. Mutta Long story short, loppujen lopuksi se olin kuitenkin minä joka jäi itkemään tyypin perään.
Toisinpäin, aiemmin kun olen salamaihastunut mieheen, olen ollut valmis heittämään hunnun päähän vaikka jo heti seuraavana päivänä ja huutamaan ikuista aamenta. Mutta hetken tapailtuani ja opittuani tuntemaan kaveria, on paljastunut mies ihan erilaiseksi kun kuvittelin tai suhde saanut yhtä nopean äkkilaskun kun nousunkin, syystä että molemmat taisi ihastua enemmän ajatukseen parisuhteesta kuin itse ihmiseen.
Ja takaisin nykyhetkeen.
Mä viihdyn kaverin kanssa hyvin, meillä on samanlainen elämäntyyli ja harrastukset sekä yhteisiä kavereita. Hän saa mut sopivasti nauraan ja on hyvä pussaileen. Siis on kaikin puolin juuri sellainen kun haluisin miehen olevan sekä lisäksi tekee kaiken oikein niin tapailun kun minunkin suhteen. Jotenkin huomaan silti että mulla ei ole varsinaisesti ikävä tätä miestä tai mua ei haittaa vaikka näkemisen välillä olisi kolmekin päivää.
Mutta mä niin TAHTOISIN olla hulluna ihastuksesta tähän kaveriin. Nyt siis mietinkin että voiko se hullaantuminen tulla jälkijunassa? Kannattaako sitä junaa jäädä odottaan vai onko se nyt jo itsestäänselvyys että sitä junaa ei oo tähän laiturille tulossa ollenkaan.
TAI (viitaten taas teetettyyn galluppiin) mulle pompsautettiin eteen kysymys, ”onko hei tää nyt taas sitä että sulla on liian kivaa ja kaikki menee liian hyvin” tai ”yritätkö sä nyt jotenkin ajatella tän liian järkevästi ja suojella itsees”? Hmmm noihin ei voi ottaa kantaa ilman syvällisempää pohdintaa ja sekös mun pienen pääni saisi entistä sekavammaksi.
Hmmm mä oon tullu siihen tulokseen että odotan hetken.
Tulinpa ajatelleeksi myös sitä sitä seikkaa, jota itse en kuitenkaan arvosta ihmisessä, miehissä varsinkaan, sitä asennetta että voinhan tapailla tyyppiä nyt kun ei ole muutakaan tekemistä ja parempaa odotellessa. Mun mielestä tollasten hätävarojen pitäminen ja paremman puutteessa hengailu on aivan rakkauden vastaista toimintaa, teoriassa, mutta käytännössä kuitenkin valitettavan hyvinkin toimivaa. Varsinkin kun tyypin kanssa viihtyy ja tyyppi ei ole vielä asettanut mitään sen suurempia vaatimuksia sulle tulevaisuuden suhteen. Voihan olla että kaveri onkin samoilla linjoilla kanssani!
