Me kaikki ollaan matkalla.
Matkalla, johonkin. Reissussa, tien päällä.
Mä rakastan olla matkalla johonkin. Junassa, bussissa, metrossa. Ajatus kulkee parhaiten, mieli lepuuttaa ja puhdistaa itseään.
Kun katselee ulos ikkunasta ohi vilisevää maisemaa, joskus naurattaa. Joskus joutuu painamaan silmäluomet kiinni ettei vesi kastele poskia ja vieressä istuva joudu veden varaan. Joskus suorastaan tuntuu että tukehtuu hyvänolon tunteeseen. Se on kai se kun joutuu pysähtymään ja ajattelemaan. Asioista ja ihmisiä. Ja sen voi tehdä rauhassa.
Se tila kun matkaat jotakin kohti. Se että odottaa määränpään saapuvaksi. Kun voi olla varma siitä. Sillä niinhän tapahtuu vääjäämättä. Fakta on että en voi matkan pituudelle mitään, se on ennalta määritetty. Se saa mut nyt rauhalliseksi.
Bussimatka kaupungista Hervantaan kestää tietyn ajan, piste. Lentomatka Helsingistä Riikaan kestää tietyn ajan, piste. Kotoa kävely töihin kestää tietyn ajan, piste. Voinhan toki kulkea sen välillä pyörälläkin mutta matkan pituus ei silti muutu.
Mä olen tainnut pikku hiljaa vihdoin osata siirtää tämän ajattelutavan myös elämän asenteeseeni? Elämä kestää tietyn ajan, piste. Ja ennen kuin se piste tulee, siitä pitää nauttia ja laittaa välillä ranttaliksi. Ja ennen kaikkea.”Jos en tietäis että siellä oot, en jatkais. En katsettani maasta sais.”
