suukkojen (kuolan) sotkema suun ympärys,
sohvalla kyhnäämisestä värittyneet kirkkaanpunaiset kasvot tai
tupakanhajuinen hengitys vasten poskea.
Mua ei häiritse vielä tänään
kyyneleet,
mustasukkaisuus,
yksinäisyys,
mutta mua pelottaa
vaihtamattomat lakanat, joissa en ole ollut edellisen pesun jälkeen se ensimmäinen,
polttaa jo valmiiksi nysät siivet vielä näkyvämmiksi arviksi
ja tyhjyys sen jälkeen kun kaikki, toivo ja epätoivo, on haihtunut savuna ilmaan.
Toivon säde. Elämän polte. Miksi sen ei anneta palaa tai loistaa?
Kerta toisensa jälkeen pientä hentoa liekkiä pahoinpidellään heittämällä sen päälle jääkylmää vettä. Liekki joka on nähnyt vaivaa ja tuskaisen tien noustakseen uudestaan. Hengittääkseen edes hiukan raikasta ja hapekasta ulkoilmaa. Ilman happea liekki ei elä. Sadepilven takaa säde ei näy. Liekki ei jaksa nousta enää. Mä olen kylmä ja märkä hiillos ilman toivoa.
Miksi? Kuka vastaa mulle? Selittääkää. Mä kyllä hyväksyn ja tyydyn. Ilman syytä mä en pysty ymmärtämään.
Tahmea ja raskasolo sateisena maanantaina käynnistää hyvin syyskuun viimeisen viikon.
