Huonoa hoitoa psykiatrian akuuttiosastolla

Olin ollut jo muutaman kuukauden sairaslomalla ennen kuin menin ensi kertaa psykiatriseen sairaalaan. Aikani akuuttiosastolla koostui monesta: helpotuksesta, turhautumisesta, pelosta, rauhasta. Olin osastolla kuusi päivää. 

Olin niin kauan ollut ylikireä, ylipingoittunut, ylijännittynyt, joten oli tavallaan elintärkeää vihdoin saada apua. Ja tapasin lääkärin, joka ymmärsi. Hän ehdotti betasalpaaja Propralia ahdistukseen. Olin hyvin skeptinen, aikaisemmin ei oikein mikään ollut auttanut, ja olen kokeillut monia, esim. riippuvuutta aiheuttavia bentsodiatsepiineja, ja niitähän ei pitkiä aikoja voi käyttää. Oli siis oikeastaan ihme, että Propral auttoi juuri minua tässä ahdistuksessa, ja on auttanut ensimmäisestä päivästä alkaen.

Se, kuinka pienestä kaikki on kiinni, huimaa ja hirvittää. Jos sisäänottoiltana olisi ollut osaston toinen lääkäri työvuorossa, en tiedä olisiko minua otettu osastolle lainkaan. Se on niin sattumanvaraista, valitettavasti, millaista kohtelua saa ja miten saa itsensä ymmärretyksi. On lääkäreitä ja lääkäreitä. Heinäkuussa ei edes valmistuneita lääkäreitä, vaan kandeja, jotka tuuraavat kesälomalaisia, ja jotka luulevat tietävänsä vointini minua paremmin. Psykiatria on myös ala, jonne pääsee kesätöihin aikaisemmin kuin muille ts. somatiikan aloille. Hoito oli välinpitämätöntä ja ylimielistä. Tosin joukkoon mahtui niitä, joilla on empatiaa ja ymmärrystä, sitä inhimillisyyttä, jota tuossa tilanteessa tarvitsee. Tämä toinen pojankloppilääkäri totesi minulle toisen päivän aamulla, etten näytä yhtään ahdistuneelta. Ja maanantaina alkaisi työ, enkö halunnut mennä töihin? Minä: Mitä?? Lääkäri: Haluatko vielä palata töihin? Minä: ???, tietysti. Eli ei mitään ymmärrystä eikä tarkempaa kartoitusta, miksi olin osastolla, ehkä olinkin vain omaa lomaa hakemassa?

Makasin sängyssä, mietin asioita, kaikki tuntui vieraalta ja pelottavalta. Mietin, menetänkö perheeni tämän seurauksena. Mietin, onko tämä tulevaisuuteni, maata osastolla ahdistuneena, tuijottaa samaa maisemaa. Katselin kyllästyneen vihreitä puita ja mietin, että onpa ollut niilläkin raskas ja pitkä kesä. Maisema ja minä tarvitsimme jotain muuta nyt. Ei enää tukahduttavaa hellettä, ei tukahduttavaa oloa, paniikkia, ahdistusta. Raikasta sadetta ja sadettajaa. Naurua vesisateessa, jotain uutta. 

Minun hoitosuunnitelmaani kuului omahoitajakeskustelut, jotka eivät siis kohdallani toteutuneet. Se etten saanut mitään apua tuntui niin turhauttavalta ja väärältä. Luulin, kuvittelin, että jo ensi kertaa hakeutuminen psykiatriseen sairaalaan olisi viesti heille, että ei voi hyvin, että on tullut hakemaan apua. Ja kun kukaan ei näytäkään välittävän, turhautuu ja tulee entistä huonompi olo. Itse vaadin saada puhua omahoitajan ja lääkärin kanssa, mutta entä ne, jotka eivät jaksa pitää itsestään meteliä, ovatko he niitä kiitollisia potilaita hoitajille ja lääkärille, en tiedä? Tuntui, että me olimme vain säilötyksessä suljettujen ovien takana, siellä olimme, emmekä muuta voineet. Tuntui häiritsemiseltä, kun piti keskeyttää joku hoitajien välinen keskustelu, lehdenluku tai netissä roikkuminen, jotta saisi apua.

Saisko vähä lomaa?

Ei sinne mennä henkseleitä paukutellen, että tulin vähän lomalle kun en viitsis aloittaa töitä maanantaina. Kynnys mennä pyytämään apua psykiatrian osastolta on suuri. Noin vuosi sitten olin leikkauksessa ja kokemukseni kirurgian osastolta oli niin erilainen. Silloin kun vähiten jaksaa, kovin ahdistus puskee, silloin ei pitäisi itse joutua kyselemään kuka ja missä on omahoitaja. Kuvittelin naiivisti, että joka aamu omahoitaja kyselisi voinnista, ja jälleen päivällä, illansuussa ja nukkumaan mennessä. Päivän aikana olotila vaihtelee niin paljon, johtuen vaikka kuinka pieniltä tuntuvista asioista. Siksi rutiininomaiset omahoitajakyselyt ovat niin tärkeitä. Surkuhupaisaa on se, että kirurgian puolella jopa yöhoitaja jonain yönä herätti vain kertoakseen että hän olisi tämän yön minun hoitajani. 

 

Luulisi, että psykiatrian osastoilla olisi ainakin minimistandardit, jokainen potilas saisi edes suunnilleen samantasoista hoitoa, kuten on somaattisella puolella. Kirurgian osastolla sillä ei ole niin suurta merkitystä, kuka hoitaa, kunhan hoitaa oikein, mutta psykiatrisessa hoidossa kaikki on niin herkkää, pienivivahteista, haavoittuvaa, pienellä viivalla tasapainottelua. Itsellä on koko ajan tuntosarvet pystyssä aistimassa omia ja toisten mielialoja, että siellä jos missä kaipaisi ammattimaista otetta. Sitä en saanut. Mutta silti, Propralin ansioista, tuo noin viikon osastohoito oli kuitenkin todella hyvää aikaa, sillä pitkään aikaan en ollut voinut näin hyvin. Sain levätä, vain olla. Sain sulkea muun maailman pois hetkeksi. Enkä kokenut edes huono omaatuntoa, syyllisyyttä. Se oli uusi tunne, hyvin tervetullut ja hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää.

 

Harmillista ja turhauttavaa on, jos tarvitsee apua ja hoitoa heinäkuun helteillä, erikoislääkäreistä tietysti suurin osa lomailee silloin, Silti luulisi, että edes yksi erikoislääkäri olisi mukana potilaan hoidossa, taustalla, mutta ainakaan minun tapauksessani sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Silloin oli paikalla vaan kesäkandi-kundit, jotka luulevat, ettei potilasta huvita vaan mennä töihin näillä helteillä. Sairaslomaa tämä kandi kirjoitti yhden päivän sairaalassaoloaikani jälkeen.

Ps Maanantaina pääsin vihdoin osaavalle ja ymmärtäväiselle omalle lääkärilleni, joka näki tilanteeni ja jatkoi sairaslomaani vuoden loppuun. 

 

Lucy