Toiseen suuntaan

Tyttäreni synttärijuhlien jälkeen romahdin. Taas. Tajusin, etten pärjää, en tiedä enää miten taklaisin tätä ahdistusta itse, tarvitsin ammattiapua. Helpotti paljon, kun olin tehnyt päätöksen, sen, mitä en ajatellut koskaan tekeväni. En ajatellut koskaan ylittää sitä rajaa. Se korkea kynnys oli sairaalaan meneminen. Lähdimme kutsujen jälkeen kauniissa kesäillassa ajamaan kohti sairaalaa. En ollut itkenyt vuosiin, mutta nyt olin itkenyt 2 tunnin aikana aina vain. Vihdoin tunnelukkoni aukesi, ehkä vihdoin olin oikealla tiellä. Itkin ja se teki hyvää. Itkin ja tuntui niin pahalta jättää oma tyttöni hänen tärkeänä päivänään juhlan jälkimainingeissa ja yhtä pahalta tuntui jättää rakas mieheni. Molemmat olivat hämmentyneitä ja mieheni varmasti myös järkyttynyt. Selitimme tyttärelleni, että äiti voi huonosti ja lähtee sen takia sairaalaan. Selitimme, että saat olla hämmentynyt, tämä on hämmentävää kaikille.

Kesän ollessa kauneimmillaan launtai-iltana kontrasti ei olisi voinut olla selkeämpi, suurempi. Joka puolella näkyi elämää, taloja, joissa ei taatusti itketty mielen rikki menemistä, polkuja ja teitä, joita lapset ja kaikki kesän rakastamat pyöräilivät mennessään uimaan. Ja sitten sen keskellä me ajamassa ensi kertaa kohti psykiatrista sairaalaa, tuntui että ajamme aivan väärään suuntaan. Se oli väärä suunta tuossa kauniissa kesäillassa, joka oli täynnä juhlia ja naurua ja iltauintiretkiä, iloa ja rakkautta.

Minut otettiin sisään akuuttiosastolle yleistyneen ahdistushäiriön ja keskivaikean masennuksen dg:lla. Olin niin uuvuksissa, aamupäivän ja päivän kestäneistä juhlajärjestelyistä, marengin ja mansikoiden asettelemisesta, juhlissa emännöinnistä ja päätöksestä lähteä sairaalahoitoon. Onneksi oli ilta, sain mennä heti nukkumaan ilman pakollisia osaston rutiinijuttuja tai iltapalaa.

Niin kuukahdin sänkyyn pienessä yhden hengen huoneessa, jossa oli korkea katto, leveä ikkunalauta ja ikkunan takana näkyi viherpuita, kartanomaisia taloja ja ilta-aurinko.Sellaisessa talossa olin aina haaveillut asuvani, korkeiden huoneiden ja leveiden ikkunalautojen vanhassa kivitalossa. Mutta en tällä tavalla. Oma pieni huoneeni oli kuitenkin yksi niistä vähistä hyvistä jutuista joita osastolla koin. Vedin kaihtimet ja silmäni kiinni.

Vihdoin olin täällä. Toivoin, että huomenna alkaisi parantuminen, että saisin vihdoin apua.

Lucy