Lumen tulo loppuviikosta yllätti runsaudellaan. Ajoimme läntiseen Suomeen ihan hissukseen, lumimyrskyn saattelemina. Maa peittyi kauniiseen valkoiseen vaippaan, äänet pehmenivät ja saimme valoa tähän pimeyteen. Se tuntui runollisemmalta ja kauniimmalta, kuin osaisin ikinä kirjoittaa. Joten parempi tyytyä kuviin.

Niin paljon kuin inhoan kylmää ja pimeää, rakastan valkoista lunta, kirpeän ilman salpaamaa hengitystä ja punaiseksi piirtyviä poskia, kunhan on muuten hyvin lämpimään asuun kääriytynyt. Kamalaa on, jos varpaita palelee. Rakastan ikkunoissa tuikkivia valoja ja sanatonta sopimusta siitä, että nyt saa iltaisin käpertyä sykkyrään lämpimän peiton alle, eikä sieltä tarvitse, kuin erittäin hyvällä syyllä, nousta ylös. Hyväksi syyksi luetaan lähinnä sen suklaarasian kaivaminen kaapista. Tiedän, että hyvää oloa saa myös raikkaasta talviliikunnasta ja aktiivisuudesta mutta sen täytyy tulla innosta, ei pakosta. Ja nyt ei juuri innosta, harmi?

Sen verran pitkä ja pimeä kausi on meillä vielä edessä, että pitää tehdä asioita joista nauttii, jotta sen jaksaa. Jaetut hetket ovat parhaita, näin olen kuullut sanottavan. Joten minä otan hetkistäni kuvia (ja syön suklaata, aivan liikaa, ei aina riitä jaettavaksi asti...), en ehkä aina erityisen hyviä mutta ne ovat usein myös itselleni oivalluksia, jotka ovat muistamisen arvoisia. 

Kaunista talviviikkoa!

-M