Tempputurpa seikkailee jälleen!

Kissojen kanssa temppuilun lisäksi olen treenannut temppuiluja muidenkin eläinten kanssa. Nyt jo edesmenneet kesyrottaveljekseni osasivat tempun jos toisenkin ja viime alkukeväästä sain hoitohevoseni omistajan suostumuksella alkaa treenaamaan naksutin- ja kosketuskeppijuttuja myös sen kanssa.

Tempputurpailun alkutaipaleesta voit lueskella tarkemmin täältä.

Tässä postauksessa olevat kuvat ovat viime keväältä, sillä tällä hetkellä tulee niin aikaisin pimeää, että hyvien valokuvien saaminen on käytännössä mahdotonta.

Kyseessä on siis hyvin herkkä ja helposti paineistuva tamma, jonka kanssa temppuilu vaatii erityistä hienovaraisuutta. Kokemus osoitti naruriimun olevan näissä tilanteissa liian voimakas väline tälle hevoselle. Naruriimun toimintaperiaate kun perustuu paineeseen, jota se muodostaa siinä olevien solmujen kohdille (ylläolevasta kuvasta näkee aika hyvin naruriimun rakenteen ja solmujen paikat). Tätä painetta vastaan herkkä hevonen ei halua käydä, jolloin tilanteesta tulee sille ristiriitainen ja epämiellyttävä. Tavallinen riimu siis päähän ja mukaan pitkä naru, jotta hevosella on tilaa liikkua mahdollisimman vapaasti. Tamma olikin selkeästi vapautuneempi nyt, kun sillä oli tavallinen riimu päässä.

Tässä tuli myös huomattua että joskus tauko – pidempikin sellainen – tekee vain ja ainoastaan hyvää. Olin nimittäin varautunut aloittamaan tauon jälkeen naksuttelun ja kosketuskeppiin totuttelun alkupisteestä, mutta takapakin sijaan tulikin suuri edistysaskel.

Ehdollistuminen johon naksuttimen kanssa kouluttaminen perustuu, on kuin pyörällä ajoa. Tamma ehti keväällä juuri ehdollistua naksuttimeen (se rupesi siis heti naksahduksen kuultuaan odottamaan makupalaa, josta tiesin sen hiffanneen naksuttimen syvimmän olemuksen) ja pitkän tauonkin jälkeen se muistaa naksuttimen merkityksen. Edellinen naksuttimeni oli todella kovaääninen ja nyt olin ostanutkin uuden, josta kuuluu vaimeampi naksahdus. Pohdin, osaako hevonen yhdistää kahta erilaista ääntä pitävää naksutinta toisiinsa, mutta huoli osottautui turhaksi. Hevonen tiesi saman tien missä mennään. 

Alunperin jouduimme totuttelemaan naksuttimeen pitkän kaavan kautta, tamma kun herkkänä sieluna säikkyi siitä kuuluvaa ääntä. Vaati siis lukemattomia toistoja että tamma alkoi yhdistää naksahduksen positiivisiin asioihin. Kun naksuttimen positiivisen merkityksen kerran oppii, ei sitä unohda koskaan.

Naksuttimen lisäksi ihan oma tarinansa on kosketuskeppi. Tamma, joka vielä alkukeväästä paineistui kepistä silmiinnähden, tajusi nyt hetken luimistelun jälkeen kupletin juonen täydellisesti! Onnistuin palkkaamaan sen kerran tismalleen oikea-aikaisesti, jonka jälkeen hevonen alkoi itse hakeutua korvat hörössä koskettamaan turvallaan kosketuskepin palloa. Tämä oli aivan äärimmäisen huikea ja positiivinen edistysaskel, sillä eläimen ei tulisi missään nimessä pelätä kosketuskeppiä, paineistua siitä, saatika väistää sitä. 

Paineistuneena hevonen kääntää päänsä pois paineistavasta objektista. Tämä ei missään nimessä ole toivottavaa, sillä hevosen ei tulisi paineistua kosketuskepistä, vaan kohdentaa liike sitä kohti eikä poispäin siitä.

Tämänkertaisen tempputuokion alkuperäisenä suunnitelmana oli siis vain palautella asioita hieman mieliin. Olin varautunut siihen, että tällä kertaa ei tehtäisi muuta kuin totuteltaisiin kosketuskeppiin ja naksuttimeen… Mutta vielä mitä! Hevonen alkoi melko nopeasti koskettaa rutiinina edessään olevaa kosketuskepin palloa ja olikin samantien lisättävä haastetta peliin. Kosketuskeppiharjoituksissa kun on tarkoitus siirtyä heti haastavimpien tehtävien pariin, kun helpommat menevät rutiinilla, että eläimen mielenkiinto ja motivaatio säilyvät.

Kosketuskeppiharjoitukset aloitetaan aina pitämällä kosketuskeppiä suht lähellä eläintä, jolloin se ylettyy koskemaan kuonollaan/turvallaan palloa sen suuremmitta ponnisteluitta. Kun tämä sujuu rutiinilla, voidaan kosketuskepin ja eläimen välistä etäisyyttä kasvattaa, tavoitteena että eläin tulee kepin luo koskettamaan sen päässä olevaa palloa. Kun tämä onnistuu, voidaan alkaa treenaamaan esimerkiksi kääntymisiä, sijoittamalla kosketuskeppi eläimen sivuille, ei suoraan eteen.

Lopulta tamma seurasi kosketuskepin liikerataa päällään ja kulki perässäni pitkin kenttää, päästäkseen koskettamaan palloa turvallaan. Pystyin hieman myös aloittelemaan liikkeen kohdentamista sivulle. Eli pelkän eteenpäin suuntautuvan liikkeen lisäksi hevosen tuli myös kääntyä, päästäkseen koskettamaan kosketuskeppiä. Tämä ylitti kaikki odotukset ihan kirkkaasti ja tammakin vaikutti nauttivan.

Tälläkertaa mukana oli hevosen omistaja ja yksi ylimääräinen käsipari onkin näissä hommissa korvaamaton. Kaksi kättä on tässä touhussa täydellisen epäkäytännöllinen määrä, sillä vähintään tuplat tarvitaan ja silti voi tulla hankalaa kaikkien liikkuvien osien yhtäaikaisessa hallinnassa. Meillä kun heppakin pidetään temppuilun ajan kiinni, jotta se tietää olevansa töissä. Ainakin tämän hevosen on helpompi kohdistaa keskittymisensä tehtäviin asioihin, kun aidan toisella puolella oleva vihreämpi (tai siis tällä hetkellä keltainen) ruoho ei vie liikaa huomiota. 

Ja näin! Hevonen kiinnostuu kosketuskepistä ja suuntaa korvat hörössä sitä kohti! Naksautuksen ja makupalan arvoinen suoritus.

Pahinta mitä hevoselle voi tehdä on junnata sen kanssa niin kauan että se väsyy, kyllästyy ja turhautuu. Siksi temppuilenkin tamman kanssa mielummin lyhyissä jaksoissa, jotka lopetetaan onnistumiseen. Suoritusten välillä voidaan pitää pieniä taukoja, joiden aikana vaikka talutetaan hevosta kierros käynnissä ja sitten jatketaan. Hevoselle annetaan rauha nauttia palkinnostaan (makupala), ennenkuin siirrytään seuraavaan tehtävään. Pienistäkin onnistumisista riemuitaan ja kehutaan vuolaasti, silloin kaikille jää temppuilusta hyvä mieli.

Ensisijaisena ohjenuorana temppuilussa pidän sitä, että mennään täysin hevosen ehdoilla. Tämän tamman kohdalla se tarkoitti alkuun kosketuskepin pitämistä paikoillaan sellaisella etäisyydellä, että hevonen ylettyy sen kummemmin ponnistelematta koskettamaan sitä turvalla. Hevoselle voi osoittaa alkuun että kosketuskeppi ei tee mitään pahaa, mutta lähtökohtaisesti hevosen pitäisi lähteä oma-aloitteisesti lähestymään sitä. Kun kontakti keppiin tulee hevosen aloitteesta, vältytään siltä että hevonen alkaa paineistua siitä. Hevosta ei siis tule painostaa, vaan antaa sen luontaisen uteliaisuuden voittaa. Kun se itse huomaa kosketuskepistä seuraavan mukavia asioita, niin ensimmäinen – ja se suurin –  askel on otettu. :)

Kuvat: Mila J.