Elämää tyhmän ihmisen kanssa

Internetissä eräs koira lähestyi lajitovereitaan pyytÄen vertaistukea tuntemaansa tuskaan ja turhautuneisuuteen siitä, mitä älyltään tai käytösmalleiltaan tyhmän ihmisen kanssa harrastaminen herättää.aihe sai myös Kissantassulan ja Koirankuonolan eläinneuvoston kokoontumaan ruokakuppien äärelle vapaamuotoiseen keskusteluun siitä, millaisia rajoitteita ihmisen luonteen tai hermorakenteen puutteet aiheuttavat treenaamiselle, harrastamiselle ja yhteiselämän sujuvuudelle.Niinpä kaunis utopia -blogin eläinten ääni -juttusarjan ensimmäinen osa käsitteleekin tätä nimenomaista aihealuetta.Kaikilla keskusteluun osallistuneilla eläimillä on vankka kokemus ihmisten kouluttamisesta ja niiden kanssa harrastamisesta, pääosin erään haastavahkon yksilön osalta. 

 

Keskusteluun osallistuivat:

 

Kari: 

Ton emännän kanssa lenkkeily on r-a-s-i-t-t-a-v-a-a!

Sen pitää vähän väliä jäädä hölisemään vastaantulijoiden kanssa ja sit jos mä haluaisin jutskata niiden vastaantulijoiden koirien kanssa, niin kielletään. Hieman sananvapauden riistolta tämä touhu siis haiskahtaa, vaikka yleensä hiljaisuuteni palkitaankin ruhtinaallisesti. Sujuvan yhteiselon kannalta olen kokenu toimivimmaksi ratkaisuksi mennä suosiolla mukaan tohon sen tekopirteeseen häsläykseen ja antaa sen elää siinä luulossa, että se on meistä se fiksumpi.

Onneks ei harrasteta mitään lenkkeilyä kummempaa. Emäntä saa purkaa ne harrastusvimmansa noiden kissojen kanssa, nytkin kuulemma suunnittelee yhdelle niistä agilityuraa. Mä en kyllä lähtis noin huonolla hermorakenteella varustetun ohjaajan kanssa harrastamaan tavoitteellisesti noin niinkuin yhtään mitään.

PS. Mä saan vaan yhtä sorttia ruokaa. Kokoajan. Kuulemma laadukkaampaa kuin mitä noi ihmiset syö (lohta esim. fileenä), mutta silti aina sitä samaa. Ja sitäkin liian vähän. Enkä ees tykkää siitä. Aikasemmin mulla kato oli tapana sanoo kalalle kiitos, mutta ei kiitos ja keskittyy lintuihin. Mut sit toi jätti mut ilman ruokaa tyyliin ota tai jätä, ni pakkohan se oli ottaa, ihan vaan henkensä pitimiksi.

Toi emäntä puhuu jostain emalisaatiodieetistä (eliminaatiodieetistä toim. huom.) ja tänään kuulin sivukorvalla broilerin mainittavan. Sitä odotellessa.

Jos osaisin kiroilla, ni sanoisin että v*tuttaa kun pientä eläintä… Mutta hei, mähän oon pieni eläin.

 

”Sujuvan yhteistyön kannalta oon kokenu toimivimmaksi
ratkaisuksi mennä suosiolla mukaan tohon sen
tekopirteeseen häsläykseen ja antaa sen elää siinä
luulossa, että se on meistä se fiksumpi.”

 

Hei! Mehän tässä huushollissa ollaan ne, jotka oikeasti joutuu ton kanssa harrastamaan, joten meilläkin EHKÄ saattaisi olla sanasemme sanottavana tähän asiaan! Siispä puheenvuoro kissoille, kiitos!

 

Elmo:

No siis. Jos lähdetään siitä, että mä ohjaan tuota ihmistä, eikä päin vastoin. Yleensä sille ei riitä pehmeet ja positiiviseen vahvistamiseen perustuvat keinot esimerkiksi söpö katse, vaan mä joudun käyttää siihen vähän enemmän pakotteita.

Eli jos se ei anna mulle treeneissä tarpeeks herkkuja ja tarpeeks nopeeseen tahtiin, niin joudun läpsimään sitä tassulla sormille. Mitään räminäpurkkeja tai etälamauttimia en oo kuitenkaan kokenu tarpeelliseks, omat piikkihanskat ja vakuuttava katsekontakti riittää. Tolle täytyy pitää johdonmukainen natsikuri, jotta se pysyy varmasti käpälässä. Tuollainen yksilö jos pääsee pomppimaan silmille ja ottamaan pomon paikan, niin ei hyvä heilu.

Tyhmähän toi on ku saapas. Sille on tosi helppo uskotella että se on se joka määrää ja ohjaa. Saapahan niitä onnistumisen tunteitaan sitten, vaikka minä tiedän totuuden tämän asetelman todellisesta johtajasta. Ja ei, se ei ole tuo emäntä.

 

”Tuollainen yksilö jos pääsee pomppimaan silmille
ja ottamaan pomon paikan, niin ei hyvä heilu.”

 

Hiski:

Joo, voin allekirjottaa ton, että tohon emäntään ei pehmeet metodit vaan toimi. Sen sais ihan täysin pilalle jos vaan lässyttäs ja antais pelkkää söpöä katsetta. Kyllä mä tota palkkaankin, kunhan ensin on käyty asiat läpi ja saatu arvojärjestys selväksi.

Aamusin toi emäntä tuppaa nukkumaan vähän turhan pitkään, ja sen myötä meidän aamupalatarjoilu viivästyy usein reilusti. Tässä kurinpalautustilanteessa mä alotan usein pienimmästä mahdollisesta signaalista, eli maukumisesta. Yleensä se ei tehoa, joten joudun ottamaan voimakkaammat pakotteet käyttöön. Kävelen nukkuvan emännän naaman yli, pudotan yksi kerrallaan sen tavarat yöpöydältä ja jos nämä keinot eivät saa aikaan toivottua käytöstä, niin menen sängyn yläpuolella olevalle hyllylle ja pudotan sieltä jonkin tarkkaan valitun esineen sen päähän.

Olen käyttänyt koulutustilanteissa myös räminäpurkkeja. Mitä suuremman ja kovaäänisemmän räminän saa pöydältä tavaroita pudottamalla aikaiseksi, sen tehokkaampaa. Usein parhaan lopputuloksen saavuttaa pudottamalla keittiön pöydältä jotain alas.

Heti kun emäntä tarjoaa toivottua käytöstä, niin kehun sitä kainalossa kehräämällä. Toi palkkaaminen on siis myös tärkeetä, että emäntä pysyy rentona ja meidän välinen luottamus kunnossa.

Treeneissä taas tulee kaikista parhaiten esille toi emännän tyhmyys. Me ollaan sen takia junnattu vaikka kuinka kauan paikallaan, samoja vanhoja temppuja tehden. Emäntä kun vetoaa siihen, ettei ole meinannut keksiä enää uusia temppuja mitä mulle opettaa. Jos osaisin kiroilla, niin sanoisin tähän että p*skan marjat. Mulle tulis tässä heti mieleen useempikin temppu, esim. miten murtautua ruokakaappiin äänettömästi.

Nyt emäntä puhuu agilitystä. Kyllä me esteitä ollaan hypitty aikasemminkin silleen pienimuotosesti, mutta nyt se on ihan höyrähtänyt siihen touhuun. Aika sitten näyttää, mitä tämä mun kohdallani tarkoittaa. Saattaa olla ihan fantsuakin, jos vaan ohjaaja saa pakan pysymään kasassa.

 

”Olen käyttänyt koulutustilanteissa tuohon myös räminäpurkkeja. 
Mitä suuremman ja kovaäänisemmän räminän saa pöydältä tavaroita
pudottamalla aikaiseksi, sen tehokkaampaa.”

 

Tepukainen:

Joo, kyllä ihmiseltä pitää osata vaatia sitä käytöstä. Se, millä tavoin vaaditaan, on yksilökohtaista, eikä kaikkiin ihmisiin toimi samat metodit.

Tohon emäntään joutuu ehkä käyttää enemmän pakotteita, kun sitten taas isännässä herää vastarinta ja se rupeaa ärisemään ja kapinoimaan, jos sille käyttää liian rajuja pakotteita.

Emännässä mun mielestä eniten sen kanssa treenaamista rajottaa puutteet sen hermorakenteessa, jotka ilmenee lähinnä hermostuneisuutena uusissa tilanteissa. Tän takia jouduttiin jättämään näyttelyharrastuskin, se kun oli liian suuri stressi tuolle emännälle. Ja pakko sanoa, että en minäkään ihan hirveästi niistä tilanteista nauttinut, koska rupeaahan siinä itseäänkin hermostuttamaan.

Ollaan onneks löydetty ihan hyvä yhteinen sävel treenatessa ja mä kyllä tuon emännän osalta korostaisin sitä palkkaamisen merkitystä. Kun sen muistaa palkata sopivin väliajoin, niin se pysyy tyytyväisenä.

Nyt se tosiaan on alkanut jostain agilitystä puhumaan ja siitä, että me johonki kisoihinkin osallistuttais. Onhan se hyvä kokeilla että mikä harrastus tollekin sopii parhaiten. Ehkä tuollainen nopeatempoisempi agility vois olla enemmän sen juttu kun paljon odottelua sisältävä näyttelytouhu, joka saa sen vaan piippaamaan.

Ei tuo emäntä siis mikään paras mahdollinen harrastusihminen ole, ainakaan tavoitteelliseen harrastamiseen. Enemmän sais olla viettiä ja kovuutta. Mutta eipä me millekään kv-tasolle tähdätäkään, joten näillä mennään.

 

”Emännässä mun mielestä eniten sen kanssa treenaamista 
rajottaa puutteet sen hermorakenteessa, jotka ilmenee
​ lähinnä hermostuneisuutena uusissa tilanteissa.”

 

Nyt me täällä Kissantassulassa ja Koirankuonolassa toivommekin kaikilta kissoilta, koirilta, poneilta, marsuilta, freteiltä ja muilta pienemmiltä ja suuremmiltakin eläimiltä kokemuksia ja mielipiteitä asiaan! Mitkä metodit teidän oman ihmisen kanssa toimii parhaiten? Ootteko ammentanu oppia joltain koulutusgurulta, vai oppinu ihan vaan tekemällä ja kokeilemalla? Millaisilla kikkakolmosilla arkenne sujuu, vai sujuuko se ihan vaan sen enempiä kikkailematta? Mitä harrastatte, vai ettekö harrasta mitään? Sana on vapaa ja sen käyttöä kommenttiboksissa toivotaan! Ihmisten kanssa elo on välillä niin haastavaa, ettei vertaistukea voi olla koskaan liikaa.

Valokuvat: Ari K.