Luopumisen tuska

Omenapuu ja kyltti

Tämän kuun lopulla koittava muutto nosti taas pintaan tietyn faktan, jonka olin jo ehtinyt kahdeksan tässä asunnossa eletyn vuoden aikana painaa taka-alalle. Kiinnyn paikkoihin. Olen kuin kissa, jolle paikan vaihdos on suunnaton järkytys. Vaikka ihmisenä tiedänkin paikanvaihdoksen tuovan mukanaan paljon kaikkea uutta ja mukavaa, on vanhasta luopuminen aina yhtä vaikeaa.

En minä niinkään näihin seiniin kiinny, kuin kaikkeen siihen mitä ne minulle edustavat. Minun ja avomieheni ensimmäinen yhteinen koti, pihalla yhdessä istuttamamme omenapuu ja se kartiokuusi, joka on kahdeksan vuoden aikana tuplannut kokonsa. Viinimarjapensas, josta keräsimme kesällä viimeisen satomme. Tämä turvallinen pesäkolomme, johon pitäisi nyt päästää joku aivan ventovieras asumaan ja laittaa ovi perässään kiinni, vailla mahdollisuutta päästä enää koskaan sisälle. Entäpä ne kaikki ihanat naapurit ja lähimetsät? Kaikki jäävät taakse, historiaan. Muuttamisessa on aina jotain niin lopullista ainakin minulle, jonka tähänastiset muutot ovat laskettavissa yhden käden sormilla. En siis ole missään määrin tottunut muuttamaan usein asunnosta ja paikasta toiseen, enkä ihmisenäkään koe olevani alati asuinpaikkaa vaihtava nomadi. Saan turvaa siitä, että elämässäni on jotain pysyvää.

Tottakai olen innoissani uudesta asunnosta, mutta se ei vielä ole minulle koti. Vaikka asunnosta tuleekin siellä käydessä todella hyvä fiilis, ei siitä pääse rakentamaan omaa turvasatamaa kuin vasta sitten, kun sinne on saanut viimeisenkin muuttolaatikon kannettua, avaimen käteen ja riittävästi aikaa totutella. Siihen asti tunnen suurta haikeutta ja luopumisen tuskaa sen tosiasian edessä, että jotta voi tavoittaa jotain uutta, on jätettävä jotain vanhaa taakseen. Tuntemuksiani ei helpota tippaakaan se, ettei tässä asunnossa, seudussa tai naapurustossa ole mitään vikaa. Se on ollut hyvä koti meille vuosien ajan, mutta on vain käymässä auttamattoman pieneksi meidän vuosien mittaan muuttuneisiin tarpeisiimme nähden.

Vaikka nyt haikeilenkin ja tulen varmasti aina tuntemaan tietynlaista haikeutta ja kaihoa valokuvia tästä asunnosta katsoessani ja tätä ajanjaksoa muistellessani, olen kuitenkin valmis antamaan uudellekin asunnollemme mahdollisuuden. Sillä tiedän, että kun pääsemme asettumaan sinne ja tekemään siitä itsemme näköistä, siitä tulee meidän kotimme, isolla koolla. Se ei tule viemään mennessään edelliseen kotiin liittyviä muistoja, sillä niitä kukaan tai mikään ei voi viedä minulta pois. Mutta se voi kyllä auttaa luomaan uusia ja yhtä ihania muistoja!

Olenko minä ainoa muuttolaatikoiden keskellä pillittäjä, vai onko muitakin saman asian äärellä kamppailevia?

Kuva Ari K.

Suhteet Sisustus Oma elämä Ajattelin tänään

Koti

Tarha-alpi

Ei tullut 1950-luvun rintamamiestaloa. Tuli vuoden 2003 paritaloasunto, kahden paritalon yhtiöstä. Ei riittänyt kantti vanhaan omakotitaloon, kaikista romanttisista haaveista huolimatta. Ehkä meidät peloteltiin – tai palautettiin realistisesti maan pinnalle – siitä, mitä vanhan omakotitalon kanssa voi pahimmillaan käydä. Ehkä emme olleet vielä valmiita ottamaan sellaisia riskejä, kun vaihtoehtona oli siirtyminen rivitalomuotoisesta asumisesta askel omakotimaisempaan suuntaan eli paritaloon, jossa ympärillä on naapureita ja taloyhtiö vastuuta jakamassa.

Ei paritaloon muuttaminen omakotitalon sijaan kuitenkaan tarkoita sitä, että olisimme radikaalisti joutuneet tinkimään haaveistamme tai uudelle asunnolle asettamistamme kriteereistä. Noh, pihan koko nyt ei päätä huimaa alkuperäisiin suunnitelmiin verrattuna, mutta kokoa on kuitenkin monin verroin nykyistä rivitalon pikkupihaa enemmän ja sen verran että siihen mahtuu suurin piirtein kaikki se, mitä haluammekin.

Uudessa asunnossamme on tilaa ja lukemattomia sisustusmahdollisuuksia. Pihaakin on ihan riittämiin niin koiralle kuin kissoillekin ulkoiltavaksi ja meille ihmisille laitettavaksi. Meillä on takka, polttopuita ja pihalle tuleva halonhakkuupiste. Ympärillä avautuu luontoa ja lukemattomat ulkoilumahdollisuudet. Mitä sitä enempää voi uudelta asunnoltaan toivoa?

Ehkä tästä asunnosta puuttuu se tietty ”talon henki”, joka tulee vanhoihin taloihin siinä eletyn elämän myötä. Mutta minä ajattelenkin niin, että se talon henki syntyy meistä ja me tulemme olemaan mukana luomassa taloon sellaista henkeä, jota tulevat sukupolvet saavat sitten käydä nuuhkimassa. Samalla tavalla me olemme saaneet käydä vanhoissa rintamamiestaloissa aistimassa menneiden sukupolvien sinne jättämiä jälkiä, ja niiden mukanaan tuomaa talon henkeä. Sitäpaitsi, tähänkin taloon liittyy sen nuoresta iästä huolimatta jo elettyä elemää ja se on ehtinyt muodostua monelle ihmiselle tärkeäksi paikaksi. Me astumme seuraavaksi tämän asunnon puikkoihin ja luomme siellä oman palamme tämän asunnon historiaa.

Tämä talo ei ole 1950-luvun rintamamiestalo, mutta se on silti unelmiemme talo. Viemme sinne elämämme muistoineen ja rakennamme uusia. Ehkä tämä ei ole loppuelämämme koti, mutta juuri nyt se tuntuu siltä. Kunhan pääsemme sinne muuttamaan, emme aivan heti halua pois.

KUVA ARI K.

Suhteet Sisustus Oma elämä