Ei oo aina helppoo ekstroverteillakaan

ekstrointro02.jpg

Minun piti tänään rustata kesän viimeinen, järven rannalla laiturilta varpaitaan vedessä huljutteleva ja paljain jaloin pitkin maantietä kiireettömästi sipsuttava lomapostaus. Se saa kuitenkin nyt odottaa. Palasin eilen nimittäin parin päivän minimatkalta ja heittäydyin sänkyyn lukemaan reissuni aikana postilaatikkooni kolahtaneita lehtiä. Tuoreimmasta Trendistä luin Koko Hubaran kirjoittaman jutun introverteista, eli niinkutsutuista sisäänpäinkääntyneistä ihmisistä. 

Hubara kertoo kuinka hän sai lähestulkoon potkut työstään, kun ei kyennyt työskentelemään muiden ihmisten keskellä avokonttorissa. Hän kertoi myös lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan. Hän tiesi olevansa erilainen, mutta miksi? Lääkärit tyrkyttivät masennus- ja ahdistuneisuusdiagnoosejaan, mutta mikään näistä ei todellisuudessa täsmännyt Hubaraan. Vuosien päästä hän oivalsi ihan itse olevansa introvertti. Ei sairas, ei välttämättä ujokaan, vaan introvertti.

Hubara peräänkuuluttikin introverttien parempaa kohtelua ja asemaa ”ekstrovertteja suosivassa yhteiskunnassa”. Kenenkään ei tulisi joutua esittämään mitään muuta kuin on. 

Suvaitsevaisuutta introverteille?

ekstrointro03.jpg

On mielestäni toki hienoa, että erilaisista ihmisistä kirjoitetaan. Aiheesta kirjoittamalla pyrittäneen levittämään tietoa ja sitä kautta lisäämään suvaitsevaisuutta. Jalo päämäärä kieltämättä. Mutta entä jos se tietynlaisesta ihmisestä hyvään sävyyn kirjoittaminen tehdään toisenlaisten ihmisten morkkaamisen ja lyttäämisen kautta? Lisääkö se todellisuudessa silloin suvaitsevaisuutta laisinkaan?

Hubaran kirjoitus ei ole ainoa introverttiutta käsittelevä lehtikirjoitus. Se ei myöskään ole ainoa, jossa ulospäinsuuntautuneista ekstroverteista – introverttien vastakohdista – maalataan ikävä, ikävän yksipuolinen ja ilmeisesti myös kateuden värittämä kuva. 

Ensinnäkin. Näiden asiasta kirjoittaneiden introverttien mukaan ekstroverteillä on työelämässä aina niin ihanaa ja helppoa. Ekstrot kun osaavat tehdä numeron itsestään ja täten pitää huolta siitä että heidät ja heidän roolinsa työyhteisössä huomataan. Ideansakin he saavat aina kuuluville. Kun introvertti on omalle temperamentilleen luontaisesti pohtinut mietelmänsä siihen pisteeseen että on valmis sanomaan sen ääneen, tulee taas siihen joku ekstrovertti ja vie senkin mahdollisuuden introvertilta.

Toisekseen. Herää kysymys: jos peräänkuulutetaan suvaitsevaisuutta ja hyväksyntää introvertteja kohtaan ja koetaan että heidän pitäisi saada olla omia itsejään joutumatta vetämään mitään roolia, niin miksi tätä samaa ei sitten suoda ekstroverteille? 

Viesti kuuluu siis: Ekstrovertit ovat ärsyttäviä suupaltteja jotka eivät koskaan anna kenellekään muulle suunvuoroa, eivätkä ota muita huomioon. Siksi he menestyvät, kun tekevät niin suuren numeron aina itsestään ja niillä on töissäkin siksi niin helppoa!

Puhua saa, mutta ei liikaa

ekstrointro06.jpg

Tietty ulospäinsuuntautuneisuus varmasti on hyödyksi työelämässä. Mutta voidaanko sen pohjalta vetää todellakin niinkin kärjistetty johtopäätös, että ekstroverttiys yksiselitteisesti on hyvä asia ja ekstroverteilla aina töissä helppoa? Ei voida.

Jos joitakin introvertteja pidetäänkin hiljaisuutensa ja vetäytyvyytensä takia töykeinä, niin kovin monesti kuulee ”ulkopuolisten” suusta ekstrovertinkin sitä puheliaisuutensa takia olevan. Jos introvertin pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on, esimerkiksi yrittämällä vastoin luontoaan mennä ryhmätilanteisiin mukaan, joutuu vastaavaa toiminnan tietoista säätelyä harrastamaan ekstroverttikin. Periaatteella ”Puhua saa, mutta ei liikaa”.

Työyhteisöissä tuntuu siis olevan hyvin tarkka käsitys siitä, minkälaista ekstroverttiyttä työntekijöiltä hyväksytään. Ekstroverttiys on jeesjees, kunhan se on tietynlaista ekstroverttiyttä. Muuten ekstrovertillä on työelämässään aivan täysin samat riskit joutua pomon puhutteluun luontaisen tempperamenttinsa takia, kuin introvertillakin.

Introvertin tavoin ekstroverttikin saattaa joutua käymään päänsisäistä dialogia siitä, miten hänen tulisi käyttäytyä työyhteisössä tullakseen hyväksytyksi ja täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Kuinka monta sanaa päivässä voi sanoa ilman, että on työkavereiden ja pomon mielestä rasittava papupata? Ekstrovertti ei myöskään aina osaa tuoda itseään ”oikealla tavalla” esille, eikä se ole ekstrovertillekään mikään automaattinen ja syntymälahjana saatu supertaito.

Sen enempää kuin introverttikaan, ei työyhteisön ihannetyöntekijä siis liene ekstroverttikaan. Kaipa se ihanne olisi jokin välimuoto. Spontaanisti ideoitaan kertova, mutta tarvittaessa myös taustalle vetäytymään kykenevä. Kuka meistä sitten on tällainen unelmatyöntekijä, tiedä häntä.

Tottakai myös esimiesasemiin helpohkon näköisesti kiipivistä narsisteista ja psykopaateistakin voidaan puhua ekstrovertteinä. Heidän kohdallaan ekstroverttiys ei kuitenkaan mielestäni ole se kokonaisuuden ratkaiseva tekijä. Ekstroverttiyttä merkityksellisempää heidän kohdallaan siis lienevätkin aivan muut psykopatiaan tai narsismiin tavallisesti liittyvät tekijät, esimerkiksi taito manipuloida kanssaihmisiä.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei todellakaan ole mollata ekstroverttejä entisestään, taidanhan olla sellainen itsekin. Halusin vaan tuoda näihin ”introverttiyttä väheksyvää ja ekstroverttiyttä suosivaa yhteiskuntaa” koskeviin kirjoituksiin myös tätä ekstroverttinäkökulmaa. Kabon teksti kun tosiaan ei ole ensimmäinen lukemani, jossa ekstroverteistä puhuttaessa paistaa läpi kateus ja katkeruus siitä, kun ”ekstroilla on niin helppoa”. Ekstrovertin näkökulmasta kun se ei sitä todellakaan ole.

Ei meitä ekstroverttejä ole mitään syytä kadehtia. Me olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin te introvertitkin. Ominaisuuksiltammemme ehkä erilaisia, mutta ihmisarvoltamme samanveroisia. Me ekstrovertitkin kohtaamme omat haasteemme niin työ- kuin yksityiselämässämmekin, eikä se mahdollinen menestys työssä tule meillekään ilmaiseksi.

Se osa työntekijöistä joille menestys tulee valmiina ja kultatarjottimella kannettuna, on hyvin pieni. Siihen osaan mahtunee niin ekstro- kuin introverttejäkin. Meille muille tempperamenttiimme katsomatta, työnteko on työntekoa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

//

ps. Pysykää kanavalla! Se postaus ihanaisesta reissusta ihanaan paikkaan on myös luvassa lähipäivinä! 🙂

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään Syvällistä

Minulla on työhöni tekijänoikeudet, vai onko?

copypaste.jpg

Marimekko on otsikoissa jälleen. Ei ehtinyt kulua aikaakaan Kristina Isolan paljastuneesta tekstiilikuosikopiotapauksesta, kun Marimekkoa ravistellaan taas kopiointisyytösten merkeissä. Yle uutisoi eilen 31.7.2013, että tälläkertaa kopioinnista on narahtanut Marimekolle Isoisän puutarha -nimisen kuosin suunnitellut Teresa Moorhouse.

Kuosin yhtäläisyydet brittiläisen Pat Hutchinsin Rosie’s Walk -lastenkirjakuvitukseen ovatkin ilmeiset. Marimekon taiteellisen johtajan Minna Kemell-Kutvosen mielestä kyseessä ei kuitenkaan ole kopiointi eikä tekijänoikeusrikkomus.

Minussa tämä herättää paljon kysymyksiä. Missä menee vaikutteiden ammentamisen ja selkeän kopioinnin raja? Mikä on hyväksyttävää olemassaolevan teoksen hyödyntämistä ja mikä taas plagiointia tai tekijänoikeuden loukkaamista?

Ammattitaiteilijalla on suuri vastuu kaupallisen työnsä autenttisuudesta

copiesforsale.jpg

Näistä Marimekon tapauksista puhuttaessa mielestäni merkittävintä on se, että kyse on ammattilaisista, jotka hankkivat elantonsa tekemällä taidetta. Eli kyse ei ole harrastelijoista jotka omaksi ilokseen maalaavat tai piirtävät, vaan henkilöistä joiden töillä on kaupallista arvoa. Periaatteessa sillä siis on eroa että tekeekö omaksi ilokseen omalle seinälleen toisinnon jostain olemassaolevasta työstä, vai tekeekö sen kaupalliseen tarkoitukseen ja tienaa sillä rahaa. 

Taiteeseen ja sen luomiseen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä tekninen taituruus. Voit olla silmä-käsi koordinaatioltasi vaikka kuinka taitava, mutta se ei auta jos sinulta puuttuu kyky luoda. Jos sulla ei ole ideoita siitä, mitä sen silmän ja käden avulla siirrät paperille/kankaalle, niin silloin siitä teknisestä taituruudestakaan ei ole mitään hyötyä taiteen tekemisessä.

Jokainen taiteilija, oli sitten amatööri tai ammattilainen, saa itse valita tyylin jolla itseään toteuttaa. Mikäli ammattitaiteilija ei pysty valitsemallaan tyylillä tuottamaan omaa materiaalia, voidaan hänen alavalintansa mielestäni kyseenalaistaa. 

Vaikutteita varmaan on meistä jokaisella ja ne näkyvät töissä enemmän tai vähemmän. Mielestäni taiteelliset esikuvat ja heidän töidensä tarkastelu on ainoastaan hyvästä, sillä siitä voi oppia ja ammentaa paljon omaan työhönsä. Vaikutteiden ja kopioinnin välillä on silti selkeä ero, eikä jälkimmäinen ole millään mittapuulla hyväksyttävää.

Kopioinnin ja itsenäisen teoksen välinen raja on veteen piirretty viiva

cutpaste.jpg

Kun työtä työstää tarpeeksi paljon erilleen alkuperäisestä ”esikuvasta”, se ylittää teoskynnyksen ja muuttuu itsenäiseksi taideteokseksi. Tunnistettava kopio se ei kuitenkaan saa olla. Toisaalta, se missä tämä toisen työn pohjalta tehdyn itsenäisen teoksen ja suoran kopioinnin raja menee, on häilyvä. 

Lönnströmin taidemuseossa Raumalla on 8.9. asti Annika Rauhalan näyttely. Rauhala napsii kuvakaappauksia uutislähetyksistä ja työstää niistä kuvankäsittelyohjelmalla kuvataideteoksia. Onko tämä sitten sen alkuperäisen liikkuvan kuvan kuvaajan tekijänoikeuksien loukkaamista? Ilmeisesti ei.

Esimerkiksi tästä taas tuli Amerikkoloissa iso haloo ja iso oikeuskeissi. Katsottiin että kuvassa oikealla olevan julisteen tekijä, katutaiteilija Shephard Fairey oli kopioinut työhönsä vasemmanpuoleisen valokuvan. Täten hänen myös katsottiin loukanneen alkuperäisen kuvan ottajan, The Associated Pressin silloisen freelancekuvaajan Mannie Garcian oikeuksia.

Myös Jani Leinonen, varmasti yksi maamme suosituimmista käsitetaiteilijoista on hyvä esimerkki siitä, miten jo olemassaolevista töistä koostettu kollaasi tai olemassaolevien elementtien poimiminen ja niiden merkitysten muuttaminen taas ylittää teoskynnyksen ja lakkaa olemasta kopiointia. 

Suomen tekijänoikeuslain mukaan tosin myös taiteellisen työn muutosoikeus kuuluu lähtökohtaisesti alkuperäisen työn tekijälle. Mikäli muutosoikeutta ei erillisellä sopimuksella ole luovutettu toiselle osapuolelle, ei alkuperäistä työtä saa muutella ilman sen tekijän lupaa.

Tekijänoikeuslaki sanoo myös, että mikäli joku on teosta vapaasti muunnellen saanut aikaiseksi itsenäisen teoksen, ei sen tekijänoikeudet riipu alkuperäisestä teoksesta. Sitä laki ei kylläkään kerro, että missä vaiheessa tämä jo olemassaolevan työn muunteleminen synnyttää uuden ja itsenäisen teoksen. Se mitä laki olemassaolevan työn muuntelusta sanoo, on siis täysin sen tulkitsijasta kiinni.

Onko meidän graafikoiden, kuvittajien, valokuvaajien ja kuvataiteilijoiden vain siis hyväksyttävä se, että päästäessämme ”lapsemme” maailmalle, ne ovat käytännössä täysin vapaata riistaa? 

Millaisia tunteita nämä taiteellisen työn kopiointiin ja plagiointiin liittyvät uutiset ovat teissä herättäneet? Tulisiko Marimekon kaltaisten suurien ja kaupallisten tahojen mielestänne kiinnittää freelance-suunnittelijoidensa töihin ja niiden autenttisuuteen nykyistä enemmän huomiota? Missä teidän mielestänne menee plagioinnin ja valmiiseen teokseen pohjautuvan itsenäisen työn raja?

// 

Lähteet:
http://www.wired.com/threatlevel/2012/09/obama-artist-spared-prison/ // http://en.wikipedia.org/wiki/Barack_Obama_%22Hope%22_poster // http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288586329599.html // http://www.hs.fi/kulttuuri/a1369811100730 // http://www.kuvastory.fi/index.php?action=doDownload&SID&dl_file=NxOUY5h9 // http://www.art360.fi/taiteen-hankintamalli/taiteen-hankintamalli/vaihe-4-toteutuksen-suunnittelu/

//

Ps. Olen kirjoittanut jo olemassaolevien töiden räikeästä kopioinnista aikaisemminkin vanhaan blogiini. 24.4.2011 kirjoittamani blogipostaus löytyy täältä.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta