Kehityskohtia vuodelle 2017
Olen niitä ihmisiä, jotka uskoo, että ratsastajana ei voi olla koskaan valmis, vaan aina voi tulla paremmaksi ja herkemmäksi ratsastajaksi. Itselläni on vielä ihan hurja matka siihen, että voisin sanoa edes olevani hyvä ratsastaja. Olen ehkä parhaimpina päivinäni ihan hyvä ja tyytyväinen omaan suoritukseeni, mutta tekemistä riittää vielä todella paljon. Siispä tässä kolme työn alla olevaa kehityskohtaa tai ongelmaa, joihin toivon saavani muutoksia ja ratkaisuja tämän vuoden aikana.
- Kädet, ohjastuntuma, vakaus, miten sen haluaakaan muotoilla. Isoin ongelmani tällä hetkellä on varmastikin se, että minulla on vaikeuksia säilyttää oikeanlainen ohjastuntuma. Ohjat löystyvät helposti, enkä ehkä muutenkaan uskalla ottaa ohjia tarpeeksi tiukalle. Tai oikeastaan olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, millainen tuntuman pitää olla, sen pitää nimittäin olla aika napakka (etenkin alkutunnista). Vielä tovi sitten pidin sellaista tuntumaa liian kovana, vaikka tietysti ”salaisuus” piilee siinä, ettei käsi jää paikalleen, vaan elää hevosen mukana samalla pitäen ohjastuntuman. Tätä olen nyt kovasti harjoitellut, ja ehkä se vielä siitä!
- Apujen voimakkuus, erityisesti pohjeavut ja kovempien apujen käyttö. Myönnän syyllistyväni liian usein siihen, että hipsuttelen puolet tunnista pohkeilla, kun voisin säästää sekä hevosta että itseäni ja muutaman kuuroille korville menneen pohkeenpuristuksen jälkeen näpäyttää kerran raipalla. Tästä oli juuri kesäratsastuskurssilla puhetta opettajankin kanssa, ja lopputulema oli se, että minun pitää aikaisemmin ryhdistäytyä ja uskaltaa käskeä hevosta kunnolla, eikä vaan pumpata turhaan.
- Arkuus, epävarmuus, mukavuusalueelta poistuminen. Tämä liittyy hieman myös edelliseen kohtaan, sillä toisinaan hipsuttelu kunnollisten apujen sijaan johtuu siitä, että odotan hevoselta jotain negatiivista reaktiota. Toisaalta tarkoitan tällä myös sitä, että toivoisin saavani rohkeutta esteratsastukseen ja uskallusta ratsastaa useammin ilman satulaa tai jalustimia, vaikka välillä tippuminen pelottaisikin. Olin nuorempana kovakin hyppäämään esteitä, mutta jotenkin pitkä tauko siinä ja varmaan myös tämä ikä ovat tehneet minusta varovaisemman. Estetuntien lopuksi huomaan aina nauttivani touhusta, mutta aluksi olen kauhusta kankea. Sama koskee ilman satulaa ratsastamista. En varsinaisesti pelkää, mutta jännittäminen saa koko kropan jäykäksi kuin rautakanki, ja se jos mikä saa sellaisen olon, että kohta putoaa.
Muitakin juttuja löytyy, omasta asennosta esimerkiksi, mutta tuntuu helpommalta keskittyä pariin juttuun kerrallaan, sillä usein omassa ratsastuksessani homma etenee niin, että mennään pari askelta eteenpäin ja yksi taakse, ja ratkaisujen löydyttyä ilmenee myös uusia ongelmia. Katsotaan, miten minun käy, yritän muistaa raportoida loppu vuodesta tilanteen!
t. Ässä