Ihastuin mä merimieheen

”Sun täytyy lähteä ulos sieltä, ei kukaan tuu sua kotoo hakemaan” Lauseet mitä jokainen sinkku kuulee ystäviltään. Mä olin vuosia ollut yksin, en mä halunnut ketään nurkkiini pyörimään, mä myös en kestänyt yhtään enempää yksinäisiä koti-iltoja vieraassa kaupungissa missä olin jo vuoden käynyt töissä, mennyt kotiin ja takaisin töihin. 

Mun ystäväni ehdotti sokkotreffejä hänen nuoruudestaan tutun merimiehen kanssa, tämä oli juuri eronnut ja paljon poissa. Se kuullosti unelmalta, sitä se myös oli kun tavattiin. Hän oli pitkä, komea ja pukeutui hyvin. Meillä oli paljon yhteistä, arvomaailma oli sama. Meidän suhde eteni nopeasti, alta viikon mä tapasin sen tyttäret 3 ja 6-vuotiaat. Lasten tapaamisesta koitin taistella vastaan, sanoin että jos ne olisi mun lapsia niin en mä haluaisi esitellä niille uutta ihmistä ennen kuin olen täysin varma että se ihminen on ja pysyy.

Kaikista huolista huolimatta me muutettiin yhteen hyvinkin pian. Siitä kolmesta viikosta minkä mun mies oli kotona tytöt oli kaksi viikkoa meidän luona. Ensimmäinen vuosi oli yhtä helvettiä mulle, mä olin kumminkin se lapseton äitipuoli. Mä luin netistä muiden lapsettomien äitipuolien elämästä, tarinoita uusioperheistä. Koitin niiden avulla ymmärtää omaa pahaa oloani, löytää paikkaani. Vaan missään ei kerrottu miten toimia jos elät osittain etäsuhteessa. 

Mun tapanani oli linnoittautua makuuhuoneeseen yksin kun meteliä oli liikaa tai tarvitsin omaa aikaa, jos mua rassas tiskit, sotkut tai oikeastaan mikä vaan, en uskaltanut kiukutella niinkuin normaali ihminen. Mä aina pelkäsin että tytöt pelästyy jos räjähdän. Tämä taas puolestaan toi ongelmia meidän parisuhteeseen, mun mies käsitti asian niin etten halunnut olla heidän mukana arjessa, kyllä mä halusin en vain tiennyt miten se pitäisi tehdä. Hänen mukaan meidän olisi pitänyt elää niinkuin he elivät silloin kun oli vielä lastenäidin kanssa yhdessä, itse taas puolestani näin asian niin että tytöt tarvitsee isänsä kanssa kolminkeskistä aikaa, että minä olin edessä, itse puolestani kaipasin meille kahdenkeskeistä aikaa mitä tässä suhteessa koskaan ei ole ollut.

”Sun elämä on upeeta, saat kolme viikkoa olla yksin ja tehdä omia juttuja ja sit 3 viikkoa leikkiä kotia” Parasystäväni sanoi mulle noin joku aika sitten. Onhan se upeaa että on omaa aikaa, on myös upeaa että meillä on kaikki kotona. Varjopuolena tässä kaikessa on se mitä tapahtuu omassa päässä, kun mun mies on lähtenyt koko talo hiljenee, silloin tämä talo tuntuu tosi isolta, kylmältä ja yksinäiseltä juuri kun kerkeet tottumaan siihen ja jopa ehkä hieman nauttimaan, koko perhe tulee takaisin ja koti räjähtää vaatteita ja leluja ympäri kämppää.. Ja taas se tyhjenee… 

Ihmeen kaupalla me vieläkin ollaan tässä, edelleen meistä jokainen hakee paikkaansa. 

suhteet rakkaus vanhemmuus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *