Kotiinpaluu aivoinfarktin jälkeen

(Kuva otettu kotiinpaluupäivän jälkeisenä päivänä)

 

Mietin pitkään miten jatkaisin tätä tarinaa, mutta ehkä minun on jatkettava vielä muutaman postauksen verran näin päiväkirjamaiseen tyyliin…(Koko tarinan alkuun pääset tästä)

Palasimme siis kotiin, mieheni kymmenisen minuuttia ennen meitä. Staffordshirenbullterrierimme Bubba oli mieheni kotiinpalusta hämillään. Hän ei ollut nähnyt ”omia ihmisiään” kahteen viikkoon ja jotenkin tuntui, että hän aavisti jotain kamalaa tapahtuneen, koska hän käyttäytyi aivan eri tavalla kuin normaalisti kun olemme palanneet reissusta kotiin. 

Mieheni toteutti suunnitelmansa ja tilasi pizzaa (vai kebabia vai molempia) ”kotiinpaluuruuakseen”. Enää en ollut aivan niin paniikissa moisesta teosta, mutta kyllä minua vähän edelleen hirvitti…Olimme kuitenkin aiemmin sairaalalla käyneet hoitajien kanssa läpi mitä mieheni saa syödä ja tehdä  ja mitä ei. Ja pizzan syöminen ei kuulunut kiellettyjen asioiden listalle. Me muut söimme äitini meille valmistamaa päivällistä iltapalaksi ja yritimme kotiutua. Serkkuni purki laukuistamme tavaroita kaappeihin ja pyykkikoreihin. Minulla puolestaan pelko ja ahdistus alkoivat jälleen vallata mieleni. Tuntui, etten osannut toimia…Saimme kuitenkin lapset iltatoimien jälkeen yöpuulle. Ilta vaihtui yöksi ja kävimme nukkumaan. Serkkuni oli mennyt vanhemmilleni yöksi, joten olimme ihan keskenämme. Nukkuminen hirvitti minua, tuntui kuin vastuulleni olisi jätetty potilas, jonka tila voisi romahtaa hetkenä minä hyvänsä ja minä olisin yksin vastuussa siitä heräänko soittamaan apua vai en… Todellisuudessahan hoitohenkilökunta oli arvioinut mieheni voinnin ja he eivät tietenkään olisi kotiuttaneet miestäni jos hänen tilansa olisi ollut kriittinen…

Esikoisemme oli jo reilusti yli vuoden nukkunut omassa huoneessaan yöt läpeensä, mutta tänä yönä (ja myös tulevina öinä pitkään) hän halusi heti alkuyöstä viereemme. Annoimme hänen tulla, koska olivathan kuluneet pari viikkoa olleet hänellekin todella raskaita. Itse sain joten kuten unen päästä kiinni ja nukuttua. Onnekseni kuopuksemme söi öisin tunnin tai kahden välein, joten pääsin aina tuolloin tarkastamaan, että hengittäähän vieressä nukkuva mieheni edelleen…

Seuraavana aamuna serkkuni tuli takasin meille, kun vanhempani lähtivät töihin. Varmaakin teimme aamutoimet, käytimme koiran ulkona ja niin edelleen…mutta rehellisesti sanottuna en muista tästä ajasta paljoa, paitsi sen muistan, että: yhtäkkiä minulle tuli voimakas päänsärky ja alan oksentamaan. Migreenikohtaukseksi kai sitä voi kutsua. Usein jos olen ollut stressaavassa tilanteessa ja sitten kun pääsen kotiin niin stressi purkaantuu migreenillä. Nyt kaikki se kahden viikon aikainen jännitys, pelko, ahdistus, asioiden hoitaminen, lasten tyytyväisenä pitäminen ja kaikki muu purkaantui voimakkaana migreenikohtauksena. Tämä päänsärky sai minut ihan sängynpohjalle asti. En migreenikohtauksen yllättäessä pysty avaamaan silmiäni valon takia, joten ei auttanut muu kuin pötkötellä pimeässä huoneessa. 

Serkkuni oli juuri lähdössä, ystävämme kyydillä, takaisin Keski-Suomeen. Hän epäiröi lähtöään, mutta sanoin hänelle että kyllä me pärjäämme. Elämän on nyt vaan jatkuttava niin normaalina kuin se tässä tilanteessa voi jatkua. Äitini oli tullut töistä kotiin ja otti vävypoikansa ja tyttäremme  hoitoon, tien toiselle puolelle, heidän luoksensa. Nyt sain levätä (pakon sanelemana). Migreeni onneksi hellitti  tunnissa tai parissa, niin että pystyin jälleen toimimaan  ja muu perhe pääsi palaamaan takaisin kotiimme. 

Mieheni vointi koheni kokoajan ja hän pystyi olemaan jatkuvasti enemmän ja enemmän jalkeilla. Hän ei kuitenkaan voinut nostella lapsiamme tai muutoinkaan hoitamaan heitä normaaliin tapaan, joten vastuu lastemme hyvinvoinnista oli edelleen minulla. Mieheni oli saanut kolmen kuukauden ajokiellon ja kuuden kuukauden raskaiden kulkuneuvojen ajokiellon. Joten sairaslomaa hänelle oltiin kirjoitettu huhtikuun loppupuolelle asti. Hulluinta oli, että minun äitiyslomani tulisi päättymään samaan aikaan ja nyt kolmikuinen kuopuksemme olisi sitten ”lomien” päättymisten jälkeen yhdeksän kuukauden ikäinen… 

Kuten aiemmin olen jo kertonut, kun mieheni oli kuuden viikon ajan pelastussukeltajakurssilla, äitini oli iltaisin auttelemassa minua lasten hoidossa. Viimeisellä viikolla olin sanonut äidilleni: ”ei siun tarvitse joka päivä tulla hoitamaan lapsia, onhan siulla omatkin menot ja oma elämä”. Johon hän oli vastannut: ”Kyllä voin, koska ei tämä kuintenkaan loputtomiin kestä”. Ja nyt tuo kuuden viikon pätkä vaihtuikin niin, että äitini edelleen autteli meitä aina työpäivänsä jälkeen…ja tätähän kesti ainakin loka- ja marraskuun ajan jollei pidempääkin… eli kuuden viikon ”avunanto” vaihtuikin yhteensä ainakin kolmen kuukauden pituiseksi pestiksi…

Syvä pelko, että jotain pahaa tapahtuu uudelleen oli tuolloin kotiinpaluun aikaan hyvin suurta. Koska mieheni päällepäin näkyvä vointi ei ollut kauheasti muuttunut sitten kriittisimmän ajan… Ehkä olisi ollut helpompaa käsittää, että parantuminen on oikeasti lähtenyt käyntiin jos mieheni olisi ollut aiemmin esimerkiksi tajuttomana hengityskoneessa ja siitä tullut tajuihinsa ja alkanut hengitää  itsenäisesti jne…mutta kun nyt parantuminen ei ollut niin konkreettista (toki kaksoiskuvat olivat lähteneet parantumaan ja huimaus vähentynyt merkittävästi..) mutta kuitenkin mieheni oli ulkoisesti lähes samassa kunnossa kuin silloin kun magneettikuvausten tulokset tulivat ja häntä lähdettiin  kiidättämään yliopistolliseen sairaalaan hoitoon ja jolloin hänen ennusteensa oli, että 90 prosentin todennäköisyydellä hän kuolee…

(Ja tähän on lisättävä, että on sanomattakin selvää, että olen todella onnellinen ettei mieheni mennyt missään vaiheessa tajuttomaksi tai ollut hengityskoneessa. Luulen, että ihmisen on kuitenkin ehkä helpompi ymmärtää tilanne jos näkee silmillään konkreettisesti parantumisen vaiheet…tai minun oli ainakin tuolloin vaikea ymmärtää, ettei suurta hätää ole ja kaikki on niin hyvin kuin vaan voi olla…)