Kun taaperon ja vauvan isä saa aivoinfarktin
Nyt kirjoitan meidän perheen aivoinfarkti-keissistä, niin kuin luulen lapsemme sen kokeneen. (Jos et ole vielä lukenut blogiani, tästä pääset alkuun)
”Ei pieni puu vielä myrskystä tiedä,
ei pieni puu vielä myrskyä siedä.
Ole suojana pienelle suuri puu,
jotta pienellä juuret vahvistuu.”
(Mirjami Lähteenkorva)
Kun mieheni sai aivoinfarktin, esikoisemme oli juuri täyttänyt kaksi vuotta. Esikoisemme on luonteeltaan empaattinen, iloinen ja melko rauhallinen. Hän on ollut ”helppo vauva” ja lapsi. Hän oli jo tuolloin erittäin kiinnostunut ympäröivästä maailmastaan ja kyseli paljon. Ja on sitä edelleen. Minusta tuntuukin, että hän ymmärsi kaksivuotiaaksi todella hyvin mitä tapahtuu ja mitä ihmiset hänen ympärillään kokevat. Toisaalta on lohdullista, että hän ymmärsi jo niin paljon, että pystyimme käsittelemään asiaa sanallisesti hänen kanssaan. Mutta toisaalta, lasta ehkä pystyy ”suojelemaan” paremmin maailman pahuudelta silloin, kun hänellä ei ole niin paljon ymmärrystä…
Ihan alkuun, kun mieheni oireet alkoivat ja sitten pahenivat, päätin ettei esikoisen tarvitse sitä kaikkea nähdä ja kuulla. Serkkuni veikin hänet yläkertaan leikkimään ja katsomaan lastenohjelmia. Eli esikoinen ei nähnyt isänsä pahinta pahoinvointia eikä ambulanssin tuloa. Päätin myös, että lähden ensiksi pelkän vauvan kanssa sairaalalle, koska en silloin yhtään voinut tietää mitä tulee tapahtumaan. Ja kaksivuotiaan olisi ollut pitkästyttävää odotella päivystyksen aulassa…
Kuten jo aiemmin olen tainut mainitakin, esikoisemme on ollut koko ikänsä kotihoidossa. Ja hän oli ollut vain satunnaisesti hoidossa muiden, lähinnä minun vanhempieni, hoivissa. Onneksi olimme hänen elinaikanaan kyläilleet paljon sukulaistemme luona, joten hän oli ollut paljon myös serkkujeni ja kummitätini kanssa. Hänellä oli siis hyvä ja turvallinen olla sukulaisteni hoidossa, kun minä olin kuopuksen kanssa sairaalalla.
Aluksi puhuimme esikoiselle, että: ”iskä on nyt kipeänä ja iskää hoidetaan sairaalassa”. Mutta sitten jo hetimmiten päätin, että jatkossa puhumme sairastamisesta, kipeä-sanan sijaan. Koska tilanne oli nyt todellakin paljon vakavampi kuin se, että ihminen on kipeänä. Ja en halunnut, että myöhemmin, kun joku läheisistämme tai esikoinen itse on kipeänä, hän luulisi tilanteen olevan yhtä vakava kuin tuolloin…
Kuopiossa, kun mieheni oli hoidettavana teho-osastolla, esikoinen kyseli paljon isänsä perään. Hän yhdisti isänsä poissaolon siihen, kun mieheni oli kuusiviikkoisella pelastussukeltajakurssilla. Hän totesikin usein iltaisin: ”ikkä(=iskä) on kuussilla(=kurssilla)”.
Esikoisellamme uhmäikä ei näyttäytynyt tuolloin(kaan) kovin voimakkaana, lähinnä pientä rajojen kokeilua ja semmoista peruspientä kiukkuamista, muttei mitään huutoa tai heittäytymistä. Kuopiossa-oloaikanamme esikoinen kuitenkin reagoi mieheni poissaoloon ja koko tilanteeseen niin, että hän sai voimakkaita itkukohtauksia. Sellaisia mitä hän ei ollut ikinä aiemmin saanut, eikä ole nyt myöhemminkään(lähes 10 kuukautta tapahtuneesta) saanut.
Kuopuksemme on aina ollut elämännälkäinen tapaus. Hän on pikkuruisesta vauvasta alkaen ollut aktiivinen ja valloittavan ihana ”tulisieluinen” lapsi. Kuopiossa hän oli kuitenkin ihmeellisen rauhallinen ja tyytyväinen. Hän söi, nukkui ja pötkötteli lattialla alustallaan. Siellä hän muuten oppi kunnolla tarttumaan leluun! Minusta tuntuu, että hän nukkui jotenkin todella paljon. Toki kaksi-kolmikuinen vauva nukkuukin paljon, mutta hän nukkui päivisin jotenkin erityisen paljon…
Vieraassa paikassa, edes jonkinlaisen normielämän säilyttääksemme, loimme uudenlaiset rutiinit, jotka olivat kuitenkin mahdollisimman samankaltaiset kuin kotona. Ulkoilimme päivittäin ja esikoinen leikki paljon sukulaisiltaan saamilla synttärilahjaleluilla huoneistossamme. Sukulaiseni ostivat esikoiselle, hänen saamillaan synttärilahjarahoillaan, lääkärilaukku-leikkisetin. Ajattelin hänen sen avulla pystyvän käsittelemään tunteitaan ja tilannetta leikin kautta. Veljeni ja hänen tyttöystävänsä veivät esikoisen myös kerran paikalliseen Hoploppiin, jotta taapero pääsi hetkeksi pois ”infarktimeiningeistä”.
Yksi asia, mikä minua harmittaa on se kuinka paljon esikoinen katsoi lastenohjemia ollessamme Kuopiossa. Toisaalta sen avulla, että hän katsoi lastenohjelmia, ei hänen tarvinnut jatkuvasti kuulla aikuisten jutustelua liittyen mieheni tilanteeseen. Huoneistossamme oli siis vain yksi huone ja kylpyhuone. Ja välillä huoneessa saattoi olla jopa kymmenen henkilöä samanaikaisesti. Joten ehkä tuossa tilanteessa oli ihan hyvä, että esikoinen ”pääsi pakoon” todellisuutta uppoutumalla lastenohjelmiin. Kun olimme kotiutuneet, hänestä kyllä huomasi, että lastenohjelmia on tuojotettu ruudulta, ja paljon. Hän jatkuvasti kysyi saisiko katsoa ohjelmia…Ja itsenäinen leikkiiohjautuminen oli hieman hukassa…Mutta aika ja rajat auttoivat tässäkin asiassa ja pian oltiin taas normitilanteessa lastenohjelmien katselun suhteen.
Muistan eräänä iltana, olimmekohan eläneet sitä piinaavaa aikaa (kun emme tieneet selviääkö mieheni hengissä) kolme/neljä päivää, esikoinen kokeili silmänalusiani sormellaan. Hän katsoi minuun ja sanoi: ”nyt äiti on iloinen, ei ole määkää= märkää”. Märällä hän tarkoitti tietenkin kyyneliä…Hän oli siis nähnyt minun itkevän ja olevan surullinen, vaikka tuolloin yritin häneltä tunteitani hieman peitellä…
Mieleeni muistuu myös eräs hauska juttu. Keskustelimme usein läheisteni kanssa peukalot pystyssä: ”toivotaan, että hän selviää”, ”toivotaan, että liuoshoito auttaa” jne… Esikoinen nappasikin puheistamme sanan ”toivotaan” ja alkoi etusormi (kun ei silloin osannut vielä peukkua näyttää) pystyssä hokemaan ”toivotaan, toivotaan”. Nyt meillä onkin jäänyt lähipiirimme kesken ”Toivotaan, toivotaan”- lausahdus käyttöömme.
Meidän kämpiltä oli muutama sata metriä teho-osastolle. Aluksi meillä oli ainoastaan rattaat ja kuopuksen vaunukoppa mukana, muttei rattaisiimme kuuluvaa esikoisen istuinta ja sen jatkokappaleita. Mutta saimme ne sitten onneksi ”jälkitoimituksena” Kuopioon. (Aion muuten myöhemmin kirjoittaa käyttökokemuksistamme meidän rattaista/vaunuista). Esikoisella oli kuitenkin potkupyörä mukana, mutta mäki matkalla sairaalalle oli niin valtavan jyrkkä, ettei hän pystynyt mitenkään koko matkaa itsenäisesti potkuttelemaan.
Sairaalan käytävät ovat pitkiä. Esikoinen oppikin niillä käytävillä uuden taidon. Nimittäin eräänä päivänä hän rupesi hyppimään laukka-askelin eteenpäin. En yhtään tiedä mistä hän moisen taidon oli oppinut, koska ainakaan minä en ollut hänen kanssaan vielä silloin ikinä laukkaillut. Mutta niin vaan meidän pieni kaksivuotiaamme paineli laukka-askelin isäänsä moikkaamaan neurologian vuodeosastolle!
Kuten viime postauksessa kerroin, tultuamme kotiin koitimme jutella infarktista niin, ettei esikoinen kuulisi siitä puhuttavan. Annoimme ns. aikalisän koko hommalle, jotta esikoinen sai kotiutua rauhassa. Jossain vaiheessa kuitenkin päätimme, että haluamme puhua infartista avoimesti myös lastemme kuullen ja heidän kanssaan, ikätason mukaisesti. Olemme mieheni kanssa molemmat sitä mieltä, että tässä maassa vaietaan aivan liikaa vaikeista asioista. Ja kun asioista ollaan puhumatta, muodustuu niistä usein ”mörköjä” ja suvun tai perheen sisäisiä tabuja. Ja koska asia on koskettanut ja koskettaa meidän lapsiamme niin läheisesti, olemme me vanhempina päättäneet mielummin tehdä asiasta näkyvän ja tutun kuin salaisen ja pelottavan. Kuitenkin huomioiden lastemme iät ja luonteet…
Kotiin palattuamme esikoisen Kuopion-ajoilta tutut itkukohtaukset alkoivat pikkuhiljaa vähänemään. Ja hän alkoi käyttäytyä kuten ennenkin. Öisin hän heräsi kuitenkin keskellä yötä ja tuli meidän viereemme nukkumaan. Infarktia ennen hän oli nukkunut yhdeksänkuisesta alkaen omassa huoneessaan yöt läpeensä, lukuunottamatta flunssa- tai hampaidenteko- öitä. Nyt kuitenkin hän selkeästi tarvitsi ”palautumisaikaa” ja me päästimme hänet viereemme nukkumaan, vaikka henkilökohtaisesti en pysty kunnolla nukkumaan jos vieressäni tuhisee pyöriskelevä pikkuihminen. Tulloin kuopus heräili 1-2 tunnin välein syömään, joten ajattelin että samapa tuo. Mikään vaihe ei kestä ikuisuuksiin ja lasten tarpeet tulevat (tietyissä tilanteissa) omieni edelle.
Jos mieheni laittoi esikoisen illalla nukkumaan, sanoi hän usein isälleen: ”ikkä(= iskä)ei saa mennä kuussille(= kurssille)”. Hän oli niin vahvasti yhdistänyt sairaalassaoloajan siihen, kun hänen isänsä oli pelastussukeltajakurssilla. Ja noilla sanoillaan toivoi, ettei isä lähde pois. Monta, monta kuukautta myöhemmin esikoinen sanoi yhtenä iltana isällee: ”ikkä, kiva kun sie olet teeve=terve”.
Tavallaan on ollut onni, että molemmat tyttäremme olivat niin pieniä, kun mieheni sai pikkuaivoinfarktin ja kallonpohjavaltimon tukoksen. Koska myöhemmin he eivät pysty konkreettisesti muistamaan asiasta mitään. Esikoisemme välillä muistelee edelleen hetkiä, jotka ovat tapahtuneet tuolloin lähes 10 kuukautta sitten, muttei taida enää muistaa kaikkea. Kuopuksen ollessa tuolloin häthätään kolmikuinen, ei hän tietenkään mitään muista. Mutta kuten sanoin jo aiemmin, aiomme nyt ja tulevaisuudessa avoimesti, puhua heidän kanssaan isän vakavasta sairastumisesta ja koko tapauksesta.
Vanhempana sitä miettii tekeekö lastensa kannalta asioita oikein… Olenkin paljon pohtinut millä tavalla puhumme lapsillemme heidän isänsä sairastumisesta…Ja kuinka paljon omia tunteitaan uskaltaa näyttää lapsilleen, ettei vain omien tunteiden näyttäminen aiheuttaisi ylimääräistä ”tuskaa” heille…Toivon sydämeni pohjasta, että olemme tehneet oikeita valintoja siinä, millä tavalla perheessämme on käsitelty tätä koko asiaa, niin juttelun kuin tunteidennäyttämisen kantilta…Aika näyttää miten olemme onnistuneet. Nyt ainakin vaikuttaa, että molemmat tyttäremme ovat tasapainoisia ja tyytyväisiä tytön tylleröisiä.