Vastauksia?

Reilu kaksi viikkoa sitten koitti päivä, jolloin saimme vihdoin vastaukset neljä kuukautta (+ puoli vuotta) odottamiimme ”kysymyksiin”.(lue aiheesta tästä postauksesta)

Varhain maanantainaamuna lähdimme (13.8) ajamaan koko perhe Lappeenrannasta kohti Helsinkiä. Pysähdyimme matkalla huoltoasemalle aamiaselle, koska kotona olimme tarjonneet lapsille vain banaania, aikaisen herätyksen vuoksi.

Löysimme helposti perille sairaallalle, koska mieheni oli vajaa kuukausi aiemmin ollut samassa sairaalassa magneettikuvauksissa. Purkauduimme autosta ja menimme parkkihallista hissillä oikeaan kerrokseen. Siskoni oli lupautunut tulla hoitamaan lapsiamme lääkärikäynnin ajaksi, muttei meinannut aluksi löytää oikeaan paikkaan, sairaala-alueen ollessa niin suuri. Onneksi hän löysi kuitenkin luoksemme ja otti tyttäremme hoteisiinsa. Ja he suuntasivat kohti kanttiinia. Me jäimme mieheni kanssa kaksin odottamaan, että ylilääkäri kutsuu meidät huoneeseensa.

Ylilääkäri kutsuikin meidät pian sisään. Juttelemme tunnin verran mieheni tapauksesta ja hän esitti meille paljon kysymyksiä. Saamme tietää, että kolmen teslan magneettikuvien (= tarkimpien) perusteella tukos on edelleen siellä missä se on ollutkin, tiukasti paikallaan- joka on tässä tapauksessa hyvä asia. Tukoksen muoto vaikuttaa siltä, että todennäköisintä on, että se on ollut dissekaation eli repeämän aiheuttama. Kuvien perusteella on myös huomattu, että mieheni nikamavaltimon suonet näyttävät ohuilta. Normaali tapauksessa ihmisellä toinen suonista on ohuempi ja toinen paksu tai molemmat hyviä ”paksuja” suonia. Mutta mieheni nikamavaltimon suonet ovat molemmat ohuita. 

Lopputulemana päädytään siihen, että ylilääkäri kuitenkin vielä konsuiltoi kolleegoitaan ja palaa asiaan perjantai-iltaan mennessä. Tämä käynti oli kyllä sekä minulle että miehelleni tosi hyvä ja tärkeä. Saimme vastauksia kysymyksiimme ja vielä käytyä läpi mm. uusiutumisen todennäköisyyksiä yms. 

Perjantaina ylilääkäri soittaa miehelleni sopivasti, kun lapset ovat juuri nukahtaneet päiväunille. Minä olin tuolloin puolestani töissä. Ylilääkäri kertoo, että kokonaisuuden perusteella on kaikkein todennäköisintä, että tukoksen on aiheuttanut sukelluspelastuskurssiin liittynyt basilaarivaltimon dissekaatio eli repeämä. Ja sen seurauksena pikkuaivoinfarkti.

Lääkäri kertoo, että nyt mieheni voi lopettaa Marevan-lääkityksen (verenohennuslääkityksen). Ja hänen tulee jatkaa ainoastaan Primaspan-lääkkeen (verisuonitukosten estohoito-lääkkeen) käyttöä pysyvästi. Tämä tarkoittaa työelämän kantilta sitä, että hän saa savusukeltaa taas. Työtehtävistä raijoitetaan kuitenkin pois vesipelastustehtävät(tämän tiesimmekin jo aiemmin). Mieheni täytyy jatkossakin välttää fyysisen kuormittavuuden viemistä äärirajoille sekä iskuja. Eli hän ei työssään esim. saa yksin kantaa painavaa potilasta. Lääkäri kertoo, että nämä edellä mainutut rajoittteet huomioiden miehelläni on mahdollisuus jatkaa työssään palomies-sairaankuljettajana.

Jääkiekon pelaamisen jatkaminen (divari tasolla) ei ole suotavaa, koska mm. iskujen saaminen taklausten muodossa on suurta. Ns. hönstäkiekkoilu tai ”iskuton” jääkiekon pelaaminen on kuintekin sallittua.

Seuraavan viikon tiistaina olisi luvassa moniammatillinen ”työneuvottelu”, jossa pitäisi selvitä asiat työ- näkökulmasta.

Olemme mieheni kanssa molemmat helpottuneita, että nyt saamme vihdoin jatkaa elämäämme! Joko niin, että mieheni pääsee palaamaan työhönsä tai hän ryhtyy todenteolla etsimään itselleen opiskelupaikkaa…Mieheni rakkaan harrastuken, jääkiekon, lopettamis -kehotus harmittaa selkeästi miestäni. On varmasti vaikeaa luopua tärkeimmästä harrastuksesta (tosissaan pelaamisen muodossa), mikä on ollut lapsesta asti henkireikä elämässä…mutta aika ehkä auttaa tässäkin asiassa…

Tiistaina mieheni ajelee itsekseen työneuvotteluun, johon osallistui työterveyslääkäri, palolaitokselta porukkaa sekä kaupungin työntekijä. Miehelläni on mukana neurologian ylilääkärin lausunto, jonka mukaan keskusteluissa edetään.

Palolaitokselta ilmoitetaan, ettei mieheni voi jatkaa työssään saamiensa rajoituksien kanssa. Mieheni tulisi olla täysin työkuntoinen, ilman mitään rajoituksia, jotta hän voisi päästä takaisin työhönsä palomieheksi. Koska esimerkiksi jos mieheni työvuoron aikana tulee pelastustehtävä, johon täytyy käyttää koko työvuoron resurssia. Tällöin tietysti myös mieheni joutuisi kunnolla hommiin ja silloin ei voida taata esimerkiksi sitä, että joku pääsisi nostamaan hänen kanssaan yhdessä raskasta potilasta tai tavaraa. Joka johtaa siihen, ettei mieheni omaa turvallisuutta (ja sitä kautta työtovereiden ja potilaiden turvallisuutta) voida taata täysin. Ja sen vuoksi siis palolaitokselta kerrottiin, ettei mieheni voi jatkaa työssään- rajoitteidensa kanssa.

Työterveyslääkäri kuintekin haluaa, että asiaa vielä tutkitaan työterveyslaitoksella. Jotta saataisiin selville voiko mieheni saamia ehtoja vielä muuttaa, jotta hän pääsisi palamaan työhönsä. Työterveyslääkäri tekeekin lähetteen työterveyslaitoksen neurologeille (jonne on muutaman kuukauden jonot). Ja asiaan palataan työneuvottelun merkeissä marraskuussa.

Mieheni soitti minulle heti neuvottelun jälkeen. En ollut uskoa kuulemaani. Meidän pitäisi sittenkin jatkaa taas odottelua ja pistää elämämme jälleen kerran pauselle?! Olin ajatellut, ettei mistään voida enää keksiä lisätutkimusten kohteita.Vaan olin aivan siinä uskossa, että nyt selviää pääseekö hän enää palamaan työhönsä vai ei. Muttei se nyt ihan niin mennytkään… Seuraava kirjoittamani asia on täysin omaa pohdintaani:  Mietin todella kovasti mitä ihmettä muka työterveyslaitoksen neurologit voivat asialle enää tehdä? Tarkimmat magneettikuvat (3 teslan) on jo otettu. Ja HUS:n neurologian ylilääkäri on lausunnon asiasta antanut. Näin maalikon näkökulmasta tuntuu hullulta, että meidän pitää nyt edelleen odottaa, vaikka tasan tarkkaan tiedämme mikä mieheni aivoverenkierron ja suonten tilanne on.Ja mitkä ovat rajoitteet, joiden mukaan hänen tulee elää! Mutta ei tässä kai muu auta, kuin edelleen odotella…

Tällä hetkellä odottelemme siis kutsua työterveyslaitokselta. Mieheni pähkäilee ja myös kirjaa paperille ajatuksiaan, mitä ryhtyisi opiskelemaan. Hän odottaa myös päätöstä työkyvyttömyyseläkkeestä/kuntoutustuesta, jossa hakemus on ollut jo toista kuukautta sisällä. Sairaspäiväraha loppui jo heinäkuussa…

Minä olen puolestani saanut työtkuviot selviksi niin, että minulla on ollut elokuun alusta alkaen puolitoista päivää viikossa- sopimus eräässä päiväkodissa. Ja sen lisäksi teen keikkaa eri päiväkoteihin aina, kun töitä tarjoutuu. Sen lisäksi ensi viikolla starttaa jumppakausi. Ja alkavana kautena ohjaan yhtenä päivänä viikossa neljä tuntia putkeen:  perheliikuntaryhmiä ja liikuntaleikkikoulua. Perheliikuntaan otan molemmat tyttäreni eri tunneille ”apuohjaajiksi” mukaan. Kuten olenkin kahtena edellisenä vuotena esikoisemme kanssa tehnyt. 

Varsinkin esikoisellemme on ollut kova paikka, kun käyn useammin (lue: lähes joka päivä, poisluettuna viikonloput) töissä. Eräänä aamuna hän itkusilmäisenä ehdotti, että jos iskä menisi töihin eikä äiti. Ja kun kerroin, ettei se ole mahdollista hän ehdotti, että pikkusisko sitten…

On ollut mukavaa olla töissä, pidän työstäni kovasti. Nautin, kun saan olla nyt sen pari kertaa viikkossa töissä aina tietyssä ryhmässä. Vaikka pidänkin myös siitä, että olen töissä eri päiväkodeissa ja ryhmissä, koska siinä näkee, kokee ja oppii erilaisia työtapoja sekä tapaa paljon erilaisia ihmisiä- niin lapsia kuin aikuisiakin.  Mutta on se toki helpompaa olla töissä tietyssä ryhmässä, jossa oppii pikkuhiljaa tuntemaan asiakkaat ja oman tiimin sekä muun päiväkodin henkilökunnan.

Minulle on kuitenkin ollut henkisesti rankkaa (kaiken muun mieheni sairastumiseen liittyvien asioiden lisäksi), se että pitkäaikainen haaveeni-että saisin olla lasteni kanssa kotona, kun he ovat pieniä- on minulla nyt tosiaankin vain haave. Ei enää toteutettavissa oleva asia. Nyt minä olen se, kenen on käytävä töissä, koska mieheni ei saa vieläkään mennä töihin. Ja todennäköisintä on, että hänen tiensä kulkee opiskelujen kautta työelämään, uusille urille….

Olen kuintenkin todella onnellinen, että pystymme vielä pitämään lapsemme kotona, eikä heitä tarvitse laittaa minnekkään hoitoon. Pidetään peukut pystyssä, että toiveemme siitä, että kuopus(kin) saisi olla vähintään kaksivuotiaaksi asti kotona, toteutuisi!

”Maailma hei, älä anna sun valojen sammua, Vaikka joskus kaiken täytyy tummua, Niin seuraava sekuntimme on korvaamaton” (Haloo Helsinki!: Tuntematon)

Tänään vaihtuikin kuukausi syyskuulle ja ensi kuussa tulee vuosi mieheni sairastumisesta…Huhhuh, kun aika on mennyt nopeasti.