Aivoinfarkti 26-vuotiaalla palomiehellä. Osa 3
(hän sai arvan kälynsä miehen pojalta)
Jatkan jälleen tarinaamme, edelliseen osaan tästä.
Ilta vaihtuu yöksi. Äitini ja siskoni menevät omaan huoneeseensa nukkumaan, veljeni ja hänen tyttöystävänsä puolestaan lähellä sijaistevaan hotelliin. Jäämme serkkuni ja lasteni kanssa meidän huoneeseemme. Käymme nukkumaan, serkkuni omaan sänkyynsä ja minä ja lapset vieretysten parivuoteeseen. Kuopus nukahtaa lähes välittömästi maidon jälkeen, unilaulun saattelemana. Esikoinen pyörii ja hyörii eikä meinaa millään saada unen päästä kiinni. Hän kyselee: ”onko Iskä kurssilla? (muistelee, kun isänsä oli sukeltajakurssilla aiemmin), vastaan: ”ei kun iskä on sairaalassa, iskä on nyt sairaana ja iskää hoidetaan siellä. Äiti on nyt teidän kanssa tässä”. Ehkä yhdeksännen unilaulun jälkeen esikoinen vihdoin nukahtaa. Tarkistan puhelimeni, että siinä on varmasti äänet päällä ja mahdollisimman kovalla. Laitan miehelleni vielä viestiä, hyvän yön toivotuksen lisäksi vannotan häntä lupaamaan, että hän taistelee ja pitää itsensä elävien kirjoissa. Hän lupaa taistella kaikilla voimillaan. Laitan puhelimen sängyn jalkopäähän ja toivotan serkulleni hyvät yöt. Suljen silmäni ja kelaan päivän tapahtumia. Yö hirvittää minua, ajattelen että ihminen kuolee helpommin yöllä kuin päivällä kuten synnytyksetkin käynnistyvät useammin yöllä kuin päivällä…nukkuminen pelotttaa.
Lääkärit ovat kertoneet, että pikkuaivoinfartista on kymmennen prosentin mahdollisuus selvitä hengissä eli 90 prosentin todennäköisyydellä mieheni tulee kuolemaan. Lisäksi siitä hengissä selvinneestä kymmenestä prosentista suuri osa neliraajahalvaantuu… Miehelläni on edelleen oireena ainoastaan erittäin voimakas huimaus ja kaksoiskuvat.
Neljäs päivä ja viides päivä
Lauantaiaamuna herättyäni tarkistan ensimmäisenä puhelimen. Ei puheluita eikä viestejä. Katson WhatsApp:ista (kuten yölläkin useasti imetysten jälkeen) monelta mieheni on ollut paikalla. Laitan hänelle viestillä huomenet ja kiitän, että hän on pysynyt hengissä. Hän laittaa viestiä humoristissävytteisesti: ”joo juoksin viikatemiestä karkuun taas kokoyön” Tiedän kuitennkin, että hän myös tarkoittaa sitä. Teen lapsillemme aamutoimet ja serkkuni valmistaa meille pienessä kaappiin integroidussa keittiössämme aamupalaa. Äitini ja siskoni tulevat myös aamiaiselle huoneeseemme.
Jonkun näköiset rutiinit säilyttääkseni ja aikaa tappaakseni (ei ehkä tähän yhteyteen oiva sanavalinta…) lähdemme aamun ulkoilulle esikoisen kanssa asuntolan pihalla sijaitsevalle leikkipaikalle. Kuopus nukkuu tyytyväisesti rattaissaan. Pihalla leikkiessämme katselen, ketkä lapsiperheistä mahtavat olla alueen asukkaita ja ketkä meidän lailla potilaiden omaisia. Äitini pesee pyykkejämme asuntolan alakerrassa sijaitsevassa pyykinpesukopissa. Meillä ei tietenkään ole mukana vaatteita kuin muutamalle päivälle, mutta onneksi on pyykinpesumahdollisuus. Ja onneksi isäni on antamassa anopilleni vaatteitamme ja tavaroitamme Lappeenrannan päässä mukana tuotavaksi. Mieheni äiti, isäpuoli ja pikkuveli lähtevät siis ajamaan Etelä-Karjalasta sairaalalle päivävisiitille.
Kummitätini ja toinen serkkuni lähtevät ajamaan Jyväskylästä Kuopioon. Samoin kolmas serkkuni ja hänen viimeisillään raskaanaoleva tyttöystävänsä tulevat sairaalalle, tosin lähempää n. 80 kilometrin päästä. Myös siskoni mies ja hänen poikansa tulevat Helsingistä.
Päivän ensimmäinen vierailu on tosiaan tunnin mittainen. Tuttuun tapaan minä menen lasten kanssa ensin ja sitten muut vierailijat vuoroja vaihdellen. Nyt meillä pitääkin kiirettä, kun vierailijoita on entistä enemmän.
Lääkäri on kertonut, että ensimmäiset päivät ovat kriittisimpiä. Tiistaina otetaan jälleen uudet kuvat ja siihen asti täytyy vain jaksaa odotella. Kaikki toivomme, että liuotushoito auttaisi ja tukos poistuisi.
Vierailun jälkeen juttelen kummitätini kanssa kaksin sairaalan käytävällä. Hän on alkuvuodesta jäänyt yllättäen leskeksi kummisetäni kuollessa äkillisesti. Kummisetäni oli minulle ja miehelleni todella tärkeä ja läheinen ihminen. Tuntuu erittäin epäreilulta, että yhdeksän kuukautta kummisetäni kuoleman jälkeen, taas meille tapahtuu jotain näin kamalaa. Kysyn kummitädiltäni tuntuiko/tuntuuko hänestä siltä, että vaikka olet rakkaittesi ympäröimänä tunnet kuitenkin itsesi hyvin yksinäiseksi koska puolisosi ei ole rinnallasi. Nimittäin siltä minusta silloin tuntui. Vaikka muut hoitivat kanssasi lapsiamme, silti lopullinen vastuu heistä ja kaikesta lapsiperhearkeen liittyvistä asioista oli loppupeleissä yksin minulla. Ja minulla ei ollut sitä tärkeintä tukipilaria vierelläni vaan hän on nyt taistelemassa elämästään sairasvuoteella.
Vierailujen välissä valmistamme ruokaa kämpillä ja yritämme saada esikoisen rauhoittumaan unille. Päivän viimeinen vierailu menee jälleen samalla kaavalla kuin aiemminkin. Vierailun jälkeen anoppini perheineen lähtee ajelemaan takaisin kotiinsa. Muu porukka yöpyy hotelleissa tai asuntolassa. Illalla viestittelen ystävillemme,sukulaisille ja mieheni työtoverille väliaikatietoja. Kaikki ovat kiinnostuneita ja huolissaan mieheni voinnista. Viesteihin vastaaminen ja tiedottaminen oli työlästä, mutta koin sen kuitenkin pakolliseksi, koska kyllähän heilläkin oli oikeus tietää missä mennään. Moni oli tietysti mieheni lisäksi huolissaan myös meidän muun perheen voinnista….
Lauantai-sunnutai välisenä yönä tuska sisälläni alkoi kasvamaan entisestään. En saanut kunnolla nukutuksi ja pelkäsin pahinta.
Sunnuntaiaamuna päätimme, että pyydän kriisiapua kunhan pääsemme osastolle vierailuaikaan. Aamun touhut noudattivat samaa kaavaa ja tuttuun tapaan klo 13 pääsimme vierailulle. Jossain välissä vierailuaikaa kysyin kriisiapua itselleni. Osastolta annettiin joku lappunen missä on Kuopion alueen kriisikeskuksen puhelinnumero ja yleinen kriisipuhelimen numero. Paikanpäällistä kriisiapua heillä ei ollut tarjota minulle.
Sunnuntai-iltana viestittelimme mieheni kanssa vierailun jälkeen. Hän kertoi viestitse minulle toiveitaan mahdollisiin hautajaisiinsa liittyen. Siinä sitten viestittelimme 26-vuotiaina siitä kenet mieheni haluaisi hänet kantavan arkussa viimeisellä matkallaan…
Tilanteen ollessa todella kriittinen, minun oli mietittävä myös elämää mieheni mahdollisen kuoleman jälkeen. Olimme tosiaan vaihtaneet viikkoa aiemmin puhelimemme uusiin. Pankkisovellus ei toiminut ilman avainlukulistaa ja avainlukulistamme olivat Lappeenrannassa. Minun pitäisi saada siirrettyä rahat yhteiseltä tililtä omassa nimissäni olevalle tilille, jotta selviäisimme taloudellisesti jos pahin tapahtuisi. En kuitenkaan voinut hoitaa tätä asiaa ilman avainlukulistaa.
Nukahtaminen oli jäälleen vaikeaa, sain kuitenkin unenpäästä kiinni. Aamuyöstä en saanut enää unta, joten laitoin viestiä Aasiassa reissaavalle ystävälleni ja kerroin tuntemuksistani. Siitä kuinka mielestäni olisi epäreilua jos mieheni kuolisi tähän. Kirjoitin viestissä myös siitä kuinka olen ollut kiitollinen elämästäni ja meidän elämästä ja ihmettelin hänelle, että mistä minua/meitä oikein rankaistaan?
Näin jälkikäteen tuntuu myös hullulta se, että olin tasan viikkoa ennen kuin mieheni sai aivoinfarktin jutellut ystäväni kanssa perhekokoon ja elämäntilanteeseemme liittyvistä asioista. Olimme olleet siis Joensuussa kylässä ystäväperheemme luona, joilla on lähes päivälleen samanikäiset lapset kuin meidän lapsemme ovat. Sanoin ystävälleni, että nyt kun minulla on kaikki mistä olen aina haaveillut: ihana mies, kaksi lasta ja oma koti niin minua ihan hirvittää olla näin onnellinen….Ja tasan viikon päästä mieheni sai aivoinfarktin…