Aivoinfarkti 26-vuotiaalla palomiehellä. Osa 1

Tähän alkuun haluan kertoa, että tämä teksti on kirjoitettu vaimon ja maallikon eli minun näkökulmastani. Kuten aloituspostauksessa (tässä) kerroin,  mieheni sai aivoinfarktin lokakuussa 2017. Aikaa tapahtuneesta on nyt siis kulunut kahdeksan kuukautta ja luonnollisesti mieleni on jo automaattisesti sysännyt tätä kauheaa kokemusta syvimpään nurkkaan. Nyt yritän kuitenkin palauttaa tapahtumat mieleeni ja  saada koottua ne tähän tekstin muodossa. Kirjoitan tämän tarinan osissa, koska muuten siitä tulisi todella pitkä…

Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme koko perheen voimin muutaman päivän visiitille Keski-Suomeen. Tämä matka oli ensimmäinen laatuaan meidän kaksipuolikuiselle kuopuksellemme. Tätä reissua ennen mieheni oli ollut arkipäivät poissa kotoa työnsä puolesta pelastussukeltajakurssilla kuuden viikon ajan. Me tyttöjen kanssa olimme siis olleet keskenämme arkiviikot (äitini oli ollut apukätenä iltasin, kiitos äiti siitäkin). 

Ensimmäinen päivä

Paluupäivän aamuna 11.lokakuuta n.klo: 10 olin pakkaamassa alakerrassa viimeisiä tavaroitamme, kun mieheni huutaa yläkerrasta: ”tuu hakemaan V (=kuopus) alas”(Kuopuksemme nukkui irrallisessa rattaiden vaunukopassa). Ihmettelin lähtöstressissäni, että miksihän nyt minun täytyy taas sekin homma tehdä. Huusin takaisin yläkertaan: ”tuo sie hänet alas, mie pakkaan nyt”. Ja hän vastasi: ” eiku tuu nyt vaan miuta pyöryttää”. Yläkertaan mennessäni mieheni makasi esikoisemme kanssa sängyllä katsoen lastenohjelmia. Hän kertoi nousseensa ylös sängystä ja häntä oli ruvennut huimaamaan kovasti. Ja tämä huimaus jatkui edelleen, vaikka normaalitilanteessa jos nousee nopeasti ylös ja alkaa huimaamaan niin se hetken päästä laantuu, kun paineet tasaantuvat.

Pääsimme kuitenkin kaikki alakertaan, ensin vein tytöt ja sitten talutin mieheni alas rappusia pitkin. Alakerrrassa mieheni huono olo jatkui, mutta makuuasennossa huimaus hieman hellitti. Vointi alkoi kuitenkin pian heikkenemään. Ja hän alkoi myös oksentamaan. Tässä välissä serkkuni otti  kaksivuotiaan esikoisemme  hoteisiinsa ja meni hänen kanssaan yläkertaan leikkimään ja katsomaan lastenohjelmia jottei hänen tarvitsisi nähdä ja kuulla kaikkea.

Soitin paikalliseen terveyskeskukseen ja sain varattua ajan miehelleni muutaman tunnin päähän vaikka olimme ulkopaikkakuntalaisia ja heillä ei ollut mieheni tietoja. Mieheni olo heikkeni entisestään ja häntä pyörrytti jopa makuuasennossa. Seurasimme vointia edelleen, mutta sitten sanoin hänelle: ”Joko lähdemme nyt terveyskeskukseen tai soitan ambulanssin jos et pysty kävelemään”. Päädyin soittamaan hätäkeskukseen ja viiden minuutin kuluttua n. klo: 12 ensihoitajat olivatkin jo ovella. Ensihoitajat tekivät tarvittavat toimenpiteet ja mittaukset. He päätyivät siihen, että kyllä mies on vietävä puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan keskussairaalaan hoidettavaksi. Ensihoitajat kehoittivat minun ottamaan miehelleni ulkovaatteet ja muut tavarat mukaan, koska arvelivat hänen pääsevän viimeistään illalla pois sairaalasta. Mies lähti ja minä pakkasin itseni ja vauvan autoon. Ajelimme keskussairaalalle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon paikka. Sairaalalla oli rakennus- ja tietyöt menossa, mutta viimein löysin meille parkkipaikan ja löysimme myös perille päivystyksen odotustilaan. Miestäni hoidettiin päivystyksen infektio-osastolla ja me odottelimme käytävällä. Esikoisemme oli siis jäänyt sukulaistemme hoitoon heidän kotiinsa. Serkkuni toi minulle syötävää ja  taisimme olla sairaalalla  viitisen tuntia. Miestäni tutkittiin ja tutkittiin, mutta mitään ei selvinnyt erilaisien kokeiden ottamisesta ja kuvantamisista huolimatta. Arvauksia, olisiko kyse asentohuimauksesta, välikorvatulehduksesta vai jostain muusta, heiteltiin ilmoille… 

Mieheni siirrettiin korva-,nenä- ja kurkkutautien osastolle yöksi tarkkailuun. Me ajoimme kuopuksen takaisin sukulaisten luokse. Illalla esikoisemme kyseli: ”Missä iskä on? Milloin iskä tulee?” ja minun oli vain vastattava kysymyksiin rehellisesti ja niinkuin kaksivuotiaalle nyt voi vastata… (voisin kirjoittaa erikseen, siitä kuinka lapsemme reagoivat kriisin hetkellä ja jälkeenpäin)

Toinen päivä 

Yön aikana miehelleni oli tullut uusi oire aiempien seuraksi.  Kaksoiskuvat eli molemmilla silmillä katsoessaan hänen silmänsä karkasivat ulkonurkkiin. Lääkärit taas pohtivat tilannetta ja miehestäni otettiin lisää kokeita. Magneettikuvaukseen pitäisi päästä saman päivän aikana. Menimme heti, kun ennätimme molempien tyttäriemme kanssa sairaalaan. Meillä kävi tuuri, mieheni sai olla itsekseen kahden hengen huoneessa koko päivän, joten vietimme päivän sairaalalla oman perheen kesken diagnoosia odotellen. 

(Kuvat otettu 12.lokakuuta keskussairaalassa, kuvien laatu on heikko)

Iltapäivästä mieheni siirrettiin neuorologian osastolle. Minä työnsin kuopusta rattaissa ja hoitaja työnsi miestäni paarisängyssä pitkin sairaalan käytäviä esikoinen vieressä kävellen. Mieheni jäi osastolle, meidän muiden lähtiessä syömään sukulaisille. Viiden aikaan saimme tiedon, että koko päivän kestäneen odottelun jälkeen mieheni pääsee vihdoin magneettikuvaukseen iltakuuden maissa. 

Seitsemän aikaan illalla saan puhelun tuntemattomasta numerosta. Menen itsekseni keittiöön, katson ulos ikkunasta ja vastaan puheluun. Soittaja on lääkäri. Hän itkee puhelimessa ja kertoo, että mieheltäni on löydetty pikkuaivoinfarkti ja basilaaritromboosi eli kallonpohjavaltimon tukos. Hän sanoo, että miestäni aletaan valmistella siirrettäväksi ambulanssilla Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Puhelun aikana ajatukseni risteilee. Muistan kuinka lääkäri sanoo ainakin viisi kertaa, että on todennäköistä että mieheni saattaa kuolla. 

Silloin mietin vain: (SANNI:a lainateksani) ”että mitähän vittua.. . ”. 

Muistellessani tuota aikaa ja kirjoittaessani tätä tekstiä tunteet joita tunsin tuolloin tulevat vahvasti taas mieleeni ja saavat ihoni kananlihalle. Ensin, kun emme tienneet vielä diagnoosia olin huolissani ja hämilläni että mitä nyt? Olin pyörittänyt kuusi viikkoa itsekseni pikkulapsiarkea ja mietin, kuinkahan kauan joudun vielä huolehtimaan yksin taaperosta ja pienestä vauvasta? Sitten kun toisen päivän aamuna kuulin, että mieheni silmät ”ovat karanneet” huoleni kasvoi. Edelleen olimme  mieheni kanssa kuitenkin molemmat suht rauhallisia ja ajattelimme, että kyllä tämä selviää ja nyt vaan pää kylmänä odotellaan. Sitten, kun sain magneettikuvauksen jälkeen puhelun lääkäriltä mieleni valtasi pelonsekainen kauhun tunne ja meinasin oksentaa. 

Kelatessani alkuvaiheen tapahtumia tulee mieleeni myös ristiriitaisuuden tunne liittyen siihen missä minun kuuluisi tietyllä hetkellä olla. Halusin olla mieheni luona ja tukena sairaalalla. Mutta tietysti minun tehtäväni äitinä oli myös taata lapsilleni turvallisuuden tunne. Olivathan hekin poissa kotoa ja esikoinen totutusta poiketen paljon erossa meistä vanhemmistaan. Minun piti siis yrittää pitää yllä edes jonkinlaisia rutiineja. Ja pikkulapsiarjen oli pyörittävä tilanteesta huolimatta. Tästäkin haluaisinbkirjoittaa vielä  ihan oman postauksen…

Nyt kuitenkin jätän tämän tältä erää tähän. Ja jatkan myöhemmin infarktitarinaamme eteenpäin…