Jatkan nyt aivoinfarti-tarinaamme (tästä ensimmäiseen osaan). 

Lääkärin puhelinsoiton jälkeen yritän koota ajatuksiani. Mietin, että mitäs nyt? Kello on iltaseitsemän ja lapsilla olisi pian iltapuuhat ja nukkumaanmenoaika. Lääkäri pyysi, että välittäisin pikinmiten tiedon myös mieheni äidille koska hetkellä millä hyvänsä voi tilanne olla pahempi kuin kriittinen. Yritän tavoittaa anoppiani, mutta hän ei vastaa puhelimeen. Yritän soittaa myös mieheni pikkuveljelle, häneenkään en saa yhteyttä. Olimme edellisenä viikonloppuna mieheni kanssa molemmat ostaneet uudet puhelimet ja osa puhelimen yhteystiedoista on kadonnut. En löydä mieheni isäpuolen numeroa. Yritän jälleen soittaa mieheni äidille. Samaan aikaan serkkuni yrittää soittaa omasta puhelimestaan hakupalvelun kautta löytyneeseen mieheni isäpuolen puhelinnumeroon. Vihdoin isäpuoli vastaa ja saan toimitetua viestini perille. Sitten soitan äidilleni ja tämän puhelun jälkeen teen päätöksen, että lähdemme ajamaan vielä samana päivänä Kuopioon n.160 km päähän. Pakkailun lomassa soitan  ja laitan ääniviestiä lähimmäsillemme kertoakseni tuoreimmat uutiset. Kummitätini etsii meille yösijaa Kuopiosta. Mieheni soittaa minulle, kun hän on ambulanssissa matkalla KYS:iin. Juttelemme hieman tilanteesta ja kerron, että tulemme tyttöjen kanssa perässä. Hän ehdottaa, ettemme lähtisi yönselkään vaan ajaisimme Kuopioon vasta aamulla. En kuitenkaan pystyisi nukkumaan yhtään jos en olisi  lähellä häntä, joten ilmoitan, että lähdemme ajamaan kunhan ehdimme.

Ambulanssi on tunnissa perillä Kuopiossa. Kuopion päässä toinen lääkäri soittaa minulle. Hän kertoo mitä hoitotoimenpiteitä aletaan tekemään ja sanoo, että yksi hoitaja on varattuna olemaan  kokoajan mieheni vieressä yön ajan. Miehelläni aloitetaan mm. ensimmäinen liuotushoito, joka tulee kestämään vuorokauden. Lääkäri kertoo, että jos tilanne muuttuu pahempaan suuntaan niin viime kädessä mieheni joutuu leikkaukseen, joka on todella riskialtis. Nyt kuitenkin aloitetaan liuotushoito, 36 tuntia oireiden alkamisen jälkeen. (Normaalisti liuotushoito toimepiteeseen ryhdytään jos oireiden alkamisesta on kulunut alle 4,5h).

Mieheni siirretään tehohoidon osastolle ja minulle annetaan osaston puhelinnumero. Soittelen osastolle muutamaan otteeseen kysyäkseni vielä tarkemmin tilanteesta. Ja kerron myös tätä kautta miehelleni sekä henkilökunnalle, että  yritämme löytää hotellihuoneen ja sitten lähdemme ajamaan lasten kanssa Kuopioon. Siinä vaiheessa mieheni hymähdellen kertoo, että kyllä häneen voi omankin puhelimen kautta olla yhteydessä. Sillä hetkellä en sitä kuitenkaan itse tajunnut…

Kummitätini saa varattua meille huoneen Kuopion keskustassa sijaitsevasta hotellista. Onneksi Kuopio on ollut minun ja mieheni kotikaupunki puolentoista vuoden ajan, joten tiedän tarkalleen missä hotelli sijaitsee ja kuinka pitkä matka sieltä on sairaalalle. Lähdemme matkaan puolenyön maissa, minä ja lapset sekä serkkuni. Serkkuni lähtee kuskiksi, koska en olisi siinä mielentilassa voinut ajaa itse. Ja jos saisin tiedon siitä, että mieheni tila on romahtanut, olisi liian riskialtista olla yksin tyttöjen kanssa tienpäällä. Serkkuni oli myös äärimmäisen tärkeä tukeni, en tiedä kuinka olisin selvinnyt ilman häntä.

Olimme perillä kahden aikaan yöllä, kannoimme lapset hotellihuoneeseen ja kävimme nukkumaan. Uni ei meinannut tulla, mutta hoin itselleni, että minun täytyy nukkua jotta jaksan hoitaa lapsemme ja kaiken muun. Pelkäsin myös, että jos en saa nukutuksi joudun syömään unilääkkeitä ja imetystaipaleemme kuopuksen kanssa päättyy siihen. (Tiedän, että tiettyjen unilääkkeiden käyttö on salllittua vaikka imettäisi, se ei kuitenkaan tullut mieleeni siinä hetkessä). Sekin tietysti auttoi asiaan, että kuopus heräsi tunnin tai kahden välein syömään (tätä jatkui 8,5 kk ikään asti), joten tiesin, että saisin tarkastettua aina herätessäni onko puhelimeen tullut viestiä tai puhelua, vaikka toki puhelimessani oli äänet päällä. 

Kolmas päivä 

Perjantai 13. päivän aamuna heräsimme hotellihuoneesta ja ryhdyimme odottamaan, että pääsisimme vierailuaikaan (klo: 13) tapaamaan miestäni teho-osastolle. Isälläni oli sattumoisin samana päivänä työmatka Kuopioon, joten äitini tulisi sillä kyydillä Lappeenrannasta meidän tueksemme ja avuksemme. Äitini tuli lounasaikaan hotellille syömään ja myös isosiskoni tuli junalla Helsingistä luoksemme. Kaikki heistä siis järjestivät vapaapäivän töistä ollakseen meidän tukena.

Lounas (kuten aamiainenkaan) ei maistunut minulle yhtään. Tilanteen vakavuus ja todellisuus alkoi vyöryä tietoisuuteeni, olin sisäisesti aivan paniikissa. Sillä hetkellä todella tajusin, että hetkellä millä hyvänsä mieheni elämä voi oikeasti päättyä. Ja meidän kahden lähes yhdeksän vuoden mittainen matkamme voi tulla päätepisteeseen. Sekä elämämme kaksilapsisena perheenä voi loppua ennenkuin se kerkesi kunnolla edes alkaa…

Lounaan jälkeen suuntasimme sairaalalle. Minä hyppäsin ulos autosta kuopus turvakaukalossa ja serkkuni ja esikoiseni menivät viemään auton parkkihalliin. Äitini ja siskoni tulivat taksilla heti perästä. 

Löysin helposti perille teho-osaston ulko-ovelle ja katsoin ohjelapusta toimintaohjeet (ja otin siitä kuvan lähettääkseni sen pian perässä tuleville läheisilleni). Painan ohjeen mukaisesti summeria, kaiuttimesta kuuluva ääni kysyy minulta ketä olen tulossa tapaamaan. Kerron hänelle mieheni nimen ääni väristen. Saan ohjeet mennä vierailijoiden odotushuoneeseen odottamaan, että osastolta hoitaja tulee hakemaan minut huoneeseen, jossa miestäni hoidetaan. Teho-osaston uloimmat ovet avataan minulle ja sen jälkeen avaan punaisen värisen odotushuoneen oven. Huoneessa on jo paljon muitakin potilaiden omaisia, otan paikan lavuaarin vierestä ja lasken kuopuksen turvakaukalossaan lattialle. Pesen ja desinfioin ohjeen mukaisesti käteni. Näen sivusilmällä kuinka huolesta surulliset omaisten katseet katsovat minua ja vauvaani. Näen heidän katseissaan sääliä.

Seurueemme muut jäsenet tulevat myös odotushuoneeseen. Silmäni täyttyvät kyyneleistä, kun näen esikoiseni hämmentyneen katseen sekä  muiden läheisteni huolestuneet ilmeet. Saan kuitenkin pian kassattua itseni. Odotamme vielä jonkin aikaa, kun pikkuhiljaa hoitajat hakevat omaisia eri huoneisiin katsomaan läheisiään. 

Sitten eräs naishoitaja avaa odotustilan oven ja kysyy onko mieheni läheisiä paikalla. Kerron, että me olemme ja hän kehoittaa ettemme tulisi kaikki kerralla, koska mieheni petipaikalla on ahdasta. Menemme ensin äitini ja tyttöjen kanssa huoneeseen. Huoneessa on kahdeksan potilaspaikkaa ja  oikealla perimmäisessä nurkassa mieheni makaa vuoteessaan. Tervehdimme lämpimästi miestäni. Esikoisemme on hämmentynyt kun hänen isänsä makaa kiinni kaiken maailman piuhoissa ja laitteet ympärillämme piippaavat mitaten elintoimintoja. Kuopus herää turvakaukalosta ja nostan hänet isänsä eteen. Hän väläyttää samantien leveän hymynsä isälleen. Juttelemme tilanteesta ja on erittäin hämmentävää, koska vaikka tilanne on kriittinen, mieheni puhuu ja käyttäytyy aivan normaalisti. Vitsailee ja juttelee. Ainoastaan hänen silmänsä katsovat minne sattuu, jos hän ei pidä silmälappua toisen silmänsä peitteenä. Hän ei myöskään saanut liikkua makuuasennosta mihinkään, ravinto tuli letkun kautta jne. Äitini lähtee lasten kanssa pois ja siskoni ja serkkuni tulevat tilalle. Tunti kuluu valtavan nopeasti ja jäämme viimeisiksi minuuteiksi aivan kahdestaan. Sitten on minunkin aika poistua, hyvästelen mieheni ja painan ovipainikkeesta oven kiinni. Mieleni valtaa valtava huoli ja suru. Pelkään todella, että tämä oli viimeinen kerta kun näen mieheni elävänä…

Lähdemme etsimään infopistettä sokkeloisesta sairaalasta. Haemme pisteeltä avaimet huoneisiin, jotka olemme aamulla varanneet. Nämä huoneet ovat varattu potilaiden omaisia varten, jotta ne omaiset keiden koti on pitkän matkan päässä voivat majoittua lähelle potilasta, potilaan ollessa hoidossa sairaalassa. Saamme ostettua onneksi suurelle seurueellemme kaksi huonetta vierasmajoituksesta, vuorokaudeksi kerrallaan.  

Ajamme auton  parkkihallista toiseen, lähenpänä maijoitustamme olevaan. Kipuamme jyrkkää rinnettä pitkin ylös asunnolle, tavaroita ja sisarusrattaita roudaten. Puramme tavarat ja asetumme huoneesiimme. Yritän saada esikoisen nukahtamaan päiväunille. Hän on kuitenkin niin hämillään tilanteesta, ettei suostu nukahtamaan. Sitten koittaakin jo päivän toisen (ja viimeisen) vierailuan aika, klo 16. Tapaamme teho-osaston edessä Tampereelta saapuneet pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä. Heidät tavatessani rupean taas itkemään. Myös veljeni silmistä paistaa suunnaton huoli ja suru. 

Samat rutiinit toistaen pääsemme vierailemaan mieheni luona. Mieheni toiveesta minä menen lasten kanssa aina ensin ja sen jälkeen muut pienissä porukoissa. Minä olen ainoa joka jää aina huoneenseen muiden vaihtuessa. Tämä vierailu kestää kaksi tuntia. Myös isäni tulee nopeasti käymään vävypoikansa luona, ennen kuin jatkaa matkaa työkavereidensa kanssa takaisin kotiin (ja eläintemme luo) Lappeenrantaan. 

Viimeiset puoli tuntia vierailuajasta saamme viettää ihan kaksin. Äitini ja muut vievät esikoisen nukkumaan päiväunia asunnolle. Olin imettänyt kuopuksen juuri ennenkuin he lähtivät, ja hän nukahtaakin matkalla asunnolle. (600m oli matkaa asuntomme ja tehoho-osaston välissä).

Sanoin miehelleni, että onpa kummallista olla aivan kahdestaan päiväsaikaan (toki tilassa oli hoitajat ja muut potilaat). Ei siihen ehkä tarvitsisi mitään näin radikaalia tapahtua, että saamme olla ihan kaksin. Mutta elämämme kuopuksen syntymän jälkeen, ja varsinkin edeltäneet kuusi viikkoa, olivat olleet tosi hektisiä mieheni ollessa pelastussukeltajankurssilla viikot. Nyt olimme siis kahdestaan. Juttelimme tilanteesta, mutta mieheni esitti toiveen ettemme puhuisi kaikista ”tärkeimmistä” ja vaikeimmista asioista kasvokkain, koska tilanne oli muutenkin niin kamala ja raadollinen. Vakavista asioita juttelimme jatkossa niin, että laitoimme viestiä vierailuajan jälkeen. Lähtiessäni mieheni luota vilkaisen vielä taakseni ja toivoin taas, ettei tämä ollut viimein yhteinen hetkemme. Jälleen suljin teho-osaston oven ja lähdin kipuamaan rinnettä ylös asunnolle päin. Itkin koko matkan, mutta kokosin itseni (esikoistani ajatellen) ennen kuin astuin huoneistomme ovesta sisään…

Näiden päivien tapahtumia muistellessani joudun todella kovasti pinnistelemään, jotta muistaisin mitä teimme milloinkin. Jotkut asiat saattavat siis olla väärinpäin tai jopa kokonaan tapahtuneet muuna päivänä, mutta tämän tekstin kannalta se ei ole oleellista. Se, että sain niinkin hyvin nukutuksi on ihme. Pakotin itseni nukkumaan, että jaksan hoitaa lapsien lisäksi kaiken muun ja pienen vauvan imettänisen jatkuminen oli minulle henkilökohtaisesti todella tärkeää. Läheisten ihmisten kohtaamiset ensimmäistä kertaa diagnoosin saamisen jälkeen olivat kamalia.  Tiesin heidän tuskansa ja tunsin omani, mutta tilanteelle  emme kuitenkaan kukaan voineet mitään. Se oli vain kestettävä. Se tunne, joka on kun tiedät että kaikkein läheisin ja rakkain ihmisesi voi oikeasti kuolla sekuntina minä hyvänsä on jotain niin hirveää, ettei sitä voi sanoin edes kuvailla. Yritän kovasti miettiä sille sanaa, mutten keksi. Se tuntuu siltä kuin olisit kuilun partaalla ja pienikin liike voi päättää kaiken sen mitä sinulla on ennen ollut. Sitähän en vielä tässä vaiheessa voinut aavistaa, miten elämämme tulee muuttumaan…

Tähän alkuun haluan kertoa, että tämä teksti on kirjoitettu vaimon ja maallikon eli minun näkökulmastani. Kuten aloituspostauksessa (tässä) kerroin,  mieheni sai aivoinfarktin lokakuussa 2017. Aikaa tapahtuneesta on nyt siis kulunut kahdeksan kuukautta ja luonnollisesti mieleni on jo automaattisesti sysännyt tätä kauheaa kokemusta syvimpään nurkkaan. Nyt yritän kuitenkin palauttaa tapahtumat mieleeni ja  saada koottua ne tähän tekstin muodossa. Kirjoitan tämän tarinan osissa, koska muuten siitä tulisi todella pitkä…

Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme koko perheen voimin muutaman päivän visiitille Keski-Suomeen. Tämä matka oli ensimmäinen laatuaan meidän kaksipuolikuiselle kuopuksellemme. Tätä reissua ennen mieheni oli ollut arkipäivät poissa kotoa työnsä puolesta pelastussukeltajakurssilla kuuden viikon ajan. Me tyttöjen kanssa olimme siis olleet keskenämme arkiviikot (äitini oli ollut apukätenä iltasin, kiitos äiti siitäkin). 

Ensimmäinen päivä

Paluupäivän aamuna 11.lokakuuta n.klo: 10 olin pakkaamassa alakerrassa viimeisiä tavaroitamme, kun mieheni huutaa yläkerrasta: ”tuu hakemaan V (=kuopus) alas”(Kuopuksemme nukkui irrallisessa rattaiden vaunukopassa). Ihmettelin lähtöstressissäni, että miksihän nyt minun täytyy taas sekin homma tehdä. Huusin takaisin yläkertaan: ”tuo sie hänet alas, mie pakkaan nyt”. Ja hän vastasi: ” eiku tuu nyt vaan miuta pyöryttää”. Yläkertaan mennessäni mieheni makasi esikoisemme kanssa sängyllä katsoen lastenohjelmia. Hän kertoi nousseensa ylös sängystä ja häntä oli ruvennut huimaamaan kovasti. Ja tämä huimaus jatkui edelleen, vaikka normaalitilanteessa jos nousee nopeasti ylös ja alkaa huimaamaan niin se hetken päästä laantuu, kun paineet tasaantuvat.

Pääsimme kuitenkin kaikki alakertaan, ensin vein tytöt ja sitten talutin mieheni alas rappusia pitkin. Alakerrrassa mieheni huono olo jatkui, mutta makuuasennossa huimaus hieman hellitti. Vointi alkoi kuitenkin pian heikkenemään. Ja hän alkoi myös oksentamaan. Tässä välissä serkkuni otti  kaksivuotiaan esikoisemme  hoteisiinsa ja meni hänen kanssaan yläkertaan leikkimään ja katsomaan lastenohjelmia jottei hänen tarvitsisi nähdä ja kuulla kaikkea.

Soitin paikalliseen terveyskeskukseen ja sain varattua ajan miehelleni muutaman tunnin päähän vaikka olimme ulkopaikkakuntalaisia ja heillä ei ollut mieheni tietoja. Mieheni olo heikkeni entisestään ja häntä pyörrytti jopa makuuasennossa. Seurasimme vointia edelleen, mutta sitten sanoin hänelle: ”Joko lähdemme nyt terveyskeskukseen tai soitan ambulanssin jos et pysty kävelemään”. Päädyin soittamaan hätäkeskukseen ja viiden minuutin kuluttua n. klo: 12 ensihoitajat olivatkin jo ovella. Ensihoitajat tekivät tarvittavat toimenpiteet ja mittaukset. He päätyivät siihen, että kyllä mies on vietävä puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan keskussairaalaan hoidettavaksi. Ensihoitajat kehoittivat minun ottamaan miehelleni ulkovaatteet ja muut tavarat mukaan, koska arvelivat hänen pääsevän viimeistään illalla pois sairaalasta. Mies lähti ja minä pakkasin itseni ja vauvan autoon. Ajelimme keskussairaalalle, joka oli minulle entuudestaan tuntematon paikka. Sairaalalla oli rakennus- ja tietyöt menossa, mutta viimein löysin meille parkkipaikan ja löysimme myös perille päivystyksen odotustilaan. Miestäni hoidettiin päivystyksen infektio-osastolla ja me odottelimme käytävällä. Esikoisemme oli siis jäänyt sukulaistemme hoitoon heidän kotiinsa. Serkkuni toi minulle syötävää ja  taisimme olla sairaalalla  viitisen tuntia. Miestäni tutkittiin ja tutkittiin, mutta mitään ei selvinnyt erilaisien kokeiden ottamisesta ja kuvantamisista huolimatta. Arvauksia, olisiko kyse asentohuimauksesta, välikorvatulehduksesta vai jostain muusta, heiteltiin ilmoille… 

Mieheni siirrettiin korva-,nenä- ja kurkkutautien osastolle yöksi tarkkailuun. Me ajoimme kuopuksen takaisin sukulaisten luokse. Illalla esikoisemme kyseli: ”Missä iskä on? Milloin iskä tulee?” ja minun oli vain vastattava kysymyksiin rehellisesti ja niinkuin kaksivuotiaalle nyt voi vastata… (voisin kirjoittaa erikseen, siitä kuinka lapsemme reagoivat kriisin hetkellä ja jälkeenpäin)

Toinen päivä 

Yön aikana miehelleni oli tullut uusi oire aiempien seuraksi.  Kaksoiskuvat eli molemmilla silmillä katsoessaan hänen silmänsä karkasivat ulkonurkkiin. Lääkärit taas pohtivat tilannetta ja miehestäni otettiin lisää kokeita. Magneettikuvaukseen pitäisi päästä saman päivän aikana. Menimme heti, kun ennätimme molempien tyttäriemme kanssa sairaalaan. Meillä kävi tuuri, mieheni sai olla itsekseen kahden hengen huoneessa koko päivän, joten vietimme päivän sairaalalla oman perheen kesken diagnoosia odotellen. 

(Kuvat otettu 12.lokakuuta keskussairaalassa, kuvien laatu on heikko)

Iltapäivästä mieheni siirrettiin neuorologian osastolle. Minä työnsin kuopusta rattaissa ja hoitaja työnsi miestäni paarisängyssä pitkin sairaalan käytäviä esikoinen vieressä kävellen. Mieheni jäi osastolle, meidän muiden lähtiessä syömään sukulaisille. Viiden aikaan saimme tiedon, että koko päivän kestäneen odottelun jälkeen mieheni pääsee vihdoin magneettikuvaukseen iltakuuden maissa. 

Seitsemän aikaan illalla saan puhelun tuntemattomasta numerosta. Menen itsekseni keittiöön, katson ulos ikkunasta ja vastaan puheluun. Soittaja on lääkäri. Hän itkee puhelimessa ja kertoo, että mieheltäni on löydetty pikkuaivoinfarkti ja basilaaritromboosi eli kallonpohjavaltimon tukos. Hän sanoo, että miestäni aletaan valmistella siirrettäväksi ambulanssilla Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Puhelun aikana ajatukseni risteilee. Muistan kuinka lääkäri sanoo ainakin viisi kertaa, että on todennäköistä että mieheni saattaa kuolla. 

Silloin mietin vain: (SANNI:a lainateksani) ”että mitähän vittua.. . ”. 

Muistellessani tuota aikaa ja kirjoittaessani tätä tekstiä tunteet joita tunsin tuolloin tulevat vahvasti taas mieleeni ja saavat ihoni kananlihalle. Ensin, kun emme tienneet vielä diagnoosia olin huolissani ja hämilläni että mitä nyt? Olin pyörittänyt kuusi viikkoa itsekseni pikkulapsiarkea ja mietin, kuinkahan kauan joudun vielä huolehtimaan yksin taaperosta ja pienestä vauvasta? Sitten kun toisen päivän aamuna kuulin, että mieheni silmät ”ovat karanneet” huoleni kasvoi. Edelleen olimme  mieheni kanssa kuitenkin molemmat suht rauhallisia ja ajattelimme, että kyllä tämä selviää ja nyt vaan pää kylmänä odotellaan. Sitten, kun sain magneettikuvauksen jälkeen puhelun lääkäriltä mieleni valtasi pelonsekainen kauhun tunne ja meinasin oksentaa. 

Kelatessani alkuvaiheen tapahtumia tulee mieleeni myös ristiriitaisuuden tunne liittyen siihen missä minun kuuluisi tietyllä hetkellä olla. Halusin olla mieheni luona ja tukena sairaalalla. Mutta tietysti minun tehtäväni äitinä oli myös taata lapsilleni turvallisuuden tunne. Olivathan hekin poissa kotoa ja esikoinen totutusta poiketen paljon erossa meistä vanhemmistaan. Minun piti siis yrittää pitää yllä edes jonkinlaisia rutiineja. Ja pikkulapsiarjen oli pyörittävä tilanteesta huolimatta. Tästäkin haluaisinbkirjoittaa vielä  ihan oman postauksen…

Nyt kuitenkin jätän tämän tältä erää tähän. Ja jatkan myöhemmin infarktitarinaamme eteenpäin…