Kiitos, te kirjoittajat!

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan. Oikeasti pitkään aikaan. Nyt tuli se tunne, että on kirjoitettava. Vahva tunne siitä. Eikä varmaan yllätä, että tämä tunne tuli luettuani Eeva Kolun tekstin ja siihen tulleet kommentit.

Se on jotenkin hassua, miten joistain blogeista ja bloggaajista tulee tosi läheisiä. Sitä alkaa oikeasti pitää ihmisistä siellä takana, vaikkei oikeasti heitä tunnekaan. Odottaa heidän kirjoituksiaan. Mitä heille kuuluu, mitä he ovat tehneet? Mitä kaunista he ovat tänään nähneet? Onko tapahtunut jotain kommelluksia? Miten he ovat vaikeista tilanteista selvinneet?

Se inspiraation määrä on jotain ihan uskomatonta, mitä minäkin olen näiden vuosien aikana eri blogeista saanut. Kuvina ja tekstinä. Uusia oivalluksia, samanlaisia kohtaloita, rohkaisua ja ymmärrystä. Pysähtymisiä ja rauhoittumista. Tosi omituista on myös se, että monesta blogista olen löytänyt aina sellaisen tekstin, mitä kuhunkin tilanteeseen eniten olen tietämättäni kaivannut. Miten voikin olla, että hän käy juuri nyt samankaltaista elämäntilannetta läpi? Miten sattuikaan, että kaipasin juuri näitä sanoja saavuttaakseni tämän ratkaisun? Toisaalta tosi ihanaa.

Nyt blogeja on kaikenkaikkiaan ihan valtava määrä. Sieltä voi olla vaikea löytää niitä helmiä. Kai se onkin aivan sattumanvaraista – tai sitten sitä kohtaloa, mihin sitkeästi haluan edelleen uskoa. Joitain blogeja olen lukenut jo vuosia ja niistä on tullut kaikista tärkeimpiä. Sillä on oikeasti väliä, kenen seurassa aamukahvinsa juo. Eeva Kolu vastaan Keskisuomalainen? Ei tarvitse edes miettiä.

Kiitos siis Kaikki mitä rakastin, Anna Vihervaarasta, Vilma P ja Kalastajan vaimo! Näiden seurassa se kahvi parhaalta maistuu 😉