Eilisen aurinkoinen ilma houkutteli hyppäämään pyörän selkään ja ajelemaan fiilistelyvauhdilla. Annoin alamäen kuljettaa ja nautiskelin leppoisasta tuulesta. Kovin kauas en kuitenkaan päässyt, kun tien laidasta tulvahti ihan sanoinkuvaamattoman ihana tuoksu. Se oli stoppi oitis ja paluu vähän matkaa taaksepäin. Ja siinä niitä oli, tienvarsi punaisenaan – ahomansikoita! Täytyy myöntää, että leikin unohtaneeni äitin opit siitä, että mansikat autotien vieressä eivät ole käypiä syötäviksi. Näitä ei voinut vastustaa!

Uppouduin ihan totaalisesti mansikoiden maailmaan. Ja mikäs siinä ollessa, heinäsirkat siritti sen minkä sääristään irti saivat ja aurinko paistoi. Söin mansikoita ja kuvasin niitä, sitten taas söin ja sitten kuvasin. Oli melko makeita tapauksia!

Valkoinen hame säästyi jotenkin ihmeen kaupalla ilman yhtäkään mansikkatahraa 😀 Ensin etsin niitä suurimpia kappaileita, kunnes tajusin noiden pienempien olevan vielä makeampia!

Kukkiakin oli vielä vaikka millä mitalla, joten näistä herkuista pääsee todennäiköisesti nauttimaan vielä jonkin aikaa 🙂

Mansikoiden lisäksi tien reunassa kasvoi jotain nättejä kellokukkia. Tokihan niitä piti napsaista muutama mukaan kotiinviemisiksi. Vietin mansikkapaikalla niin kauan aikaa, että en lähtenyt jatkamaan matkaani enää vaan käännyin kotiin päin. Määränpääni sai odottaa toista päivää. Takaisin päin matka taittui kuitenkin hyyyvin hitaasti, koska vähän välilä puskista pilkisteli punaisia herkkuja ja olihan niitäkin maistettava. Ja senhän arvaa, että ei niistä näteistä kukista enää sen jälkeen maljakkoon ollut, kun viimein kotiin pääsin 😀 Muuten oli kyllä mainio mansikkamatka, kiva pieni vapaapäivän piristys 🙂