Avoimesti lääkityksen vaikutuksen alaisena

Hyvää maailman mielenterveyspäivää 10.10.2019!

Jotta leimaaminen vähenisi ja mielenterveyden ongelmien yleisyys tajuttaisiin laajemmin, haluan minäkin toimia esimerkkinä ja tuoda esille omia mielenterveyden haasteitani. Helppoa tämä ei ole – haluan nyt olla rohkea, mutta silti taustalla elää pieni pelko torjutuksi tai leimatuksi tulemisesta. Olen kuitenkin oman toipumisen ja elämänkokemusten jäsentämisen myötä alkanut ymmärtää, että kaikki kokemani, ongelmineen päivineen, on osa minua ja on muokannut minusta juuri minut – ei minun kuulu hävetä ja peitellä sitä.

Toivoisin, ettei mielenterveysongelmista kärsiviä pidettäisi B-luokan kansalaisina tai kelvottomina työntekijöinä. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole voinut vaikuttaa perimäänsä tai kasvuolosuhteisiinsa. Herkkyys ei ole vika – pikemminkin mielestäni vika on nyky-yhteiskunnassa, jossa ihmisiä käytetään surutta loppuun. Väittäisin, että moni mielenterveysongelmainen on tunnollinen, jopa ylitunnollinen, työntekijä – siksi työyhteisöissä tulisikin panostaa ensisijaisesti  jokaisen voimavarojen palautumiseen, eikä niiden loppuun kuluttamiseen.

Masennus ei myöskään ole tekosyy – se on mielenterveyden ongelma, eikä keksitty juttu, jotta voi luistaa töistä. Itse olen valitettavasti kohdannut tällaista ajattelua: selän takana on puhuttu, ettei se  voi olla masentunut, kun on niin nuori ja iloinen ihminen. Mutta yllätys, yllätys: mielenterveysongelmat eivät näy päällepäin! Ihmiset eivät näytä kaikkea ulospäin, jokaisella meistä on oma suojakuoremme. Masentunut ihminen voi hyvinkin olla se porukan ilopilleri – hän käyttää kaikki voimavaransa ulkomaailmassa ja kotona käpertyy epätoivoisena peiton alle.

Itse otan tätä tekstiä kirjoittaessani riskin, että minua ei enää tulevaisuudessa, joidenkin ihmisten osalta, koeta kelvolliseksi työntekijäksi tai täyspäiseksi ihmiseksi. Olen tässä vuosien varrella kuitenkin jo kerännyt riittävästi rohkeutta ja itseluottamusta todetakseni nyt, että haluan kelvata juuri sellaisena kuin olen. Jos minua ei hyväksytä ongelmieni takia johonkin, ei se paikka ole minua varten.

Minä käytän mielialalääkkeitä. Noin, nyt se on sanottu! Olen käyttänyt niitä vajaan kymmenen vuoden ajan – eri valmisteita ja eri määriä. Nyt koen, että oli aika tulla kaapista ulos, sillä oman kokemukseni mukaan mielialalääkkeiden käyttö on hyvin yleistä – sen mainitsemisen ei kuuluisi olla tabu. Siinä ne ovat lääkkeitä kuin mitkä tahansa muutkin – kehon toimintoihinhan kaikilla lääkkeillä pyritään vaikuttamaan.

Itse tarvitsen mielialalääkitystä tunne-elämän epävakauteen. Muutamaan otteeseen lääkitystä on yritetty pikkuhiljaa vähentää pois, mutta elämänilo ja -halu ovat silloin kadonneet kokonaan. Tällä hetkellä siis tarvitsen lääkitystä – se tekee elämästäni tasaisempaa. Voi olla, että tarvitsen lääkitystä koko loppuelämäni tai sitten en – sitä en tiedä. Tunteiden säätelytaitoja voi kuitenkin aina oppia – siinä mielessä ongelmani ei siis ole täysin toivoton.

En kuitenkaan ole sitä mieltä, että lääkkeillä korjataan kaikki – päinvastoin! Mielestäni mielenterveyden ongelmissa ensisijaisena keinona tulee käyttää terapiaa tai kuntoutusta. Yksikään lääke ei voi muuttaa ajatus- ja toimintamallejamme. Itsekään en olisi toipunut näin hyvin, jos en olisi terapiassa ahkerasti opiskellut tunteensäätely- ja ahdingonsietotaitoja.