Aurinkoiset kesäkelit – levollista lekottelua vai pakkomielteistä piinaa?

Ihanaa, aurinkoiset ja lämpimät kesäkelit ovat täällä! Vai onko se sittenkään ihanaa? Jos aurinkoisten kelien myötä esiin nouseekin pakkomielteinen ruskettuminen ja itsensä vertailu muihin?

Väittäisin etenkin monien naisten kärsivän kesän lähestyessä ja kesän aikana mietteistä, että miltä mahtaa näyttää vähissä vaatteissa. Talven aikana on kietouduttu lämpimiin villatakkeihin ja pitkälahkeisiin – sitten yhtäkkiä onkin edessä aika, jolloin sääret ja käsivarret ovat esillä, kaikkien nähtävillä.

Itse olen luonteeltani suorittaja. Kun paneudun johonkin asiaan, on hyvin äkkiä riski, että siitä tulee suorittamista ja hauskuus häviää. Näin on käynyt myös auringonottamiselle.  Sen sijaan, että se olisi lämmöstä ja päivettymisestä nauttimista, minä stressaan kuinka ruskettua mahdollisimman paljon ja ilman liikoja rajoja. Ajattelen, että mitä ruskeampi sen parempi. Ikään kuin kyseessä olisi jokin kilpailu: saatan olla tyytyväinen rusketukseeni, mutta kun viereeni ilmaantuu joku vielä ruskettuneempi on päiväni pilalla. Usein koen suurta ahdistusta kun aurinko paistaa, mutta minä en pääse ottamaan airinkoa. Ajattelen ikään kuin, että nyt muut ehtivät ottaa aurinkoa ja ruskettuvat minua enemmän.

Kuulostaa järjettömältä, eikö? Tällaisilla pinttyneillä uskomuksilla ei ole välttämättä terveen järjen kanssa mitään tekemistä, mutta silti ne ovat niin juurtuneita, että kyseinen henkilö niihin todella uskoo. Luulen myös, etten ole ainoa, joka ajattelee näin. Nykypäivänä kauneusihanteet ovat niin paljon esillä ja ympäristöstä kumpuaa meille jatkuvia paineita, joten kauneuteen liittyvät ”pakkomielteet” ovat varmasti erittäin yleisiä. En tarkoita, että useat välttämättä kärsisivät juuri tästä ruskettumiseen liittyvästä ”pakkomielteestä” – ne voivat liittyä myös muihin ulkonäköön liittyviin seikkoihin. Samantapaisia ehdottomia uskomuksia liittyy ainakin syömishäiriöihin.

Kesät eivät siis ole minulle aina olleet nautintoa. En oikein tarkalleen tiedä mistä pakonomainen suhtautuminen ruskettumiseen alkoi. Uskon sen liittyvän yleiseen itsekriittisyyteeni ja perfektionismiini. On ole koskaan ollut täysin tyytyväinen itseeni – aina jollain toisella on ollut kivemmat hiukset tai paremman mallinen peppu. Olen vertaillut itseäni muihin – ja tietysti negatiivisessa mielessä itseni kannalta. Itsensä vertailu ja pakonomaiset ajatukset ovat lähes poikkeuksetta  olleet hyvin kapea-alaisia: huomioin pienen pieniä yksityiskohtia, joihin toiset eivät välttämättä edes kiinnitä huomiota. Esimerkiksi lukioiässä olin sitä mieltä, että nenäni on äärimmäisen ruma sivusta katsottuna, joten yritin huomioida, ettei minua nähdä sivusta – käänsin päätä tai nojasin kädellä nenän pieleen. Siinä ikään kuin käy niin, ettei näe metsää puilta. Vaikka kokonaisuus olisikin vallan hyvä, tuijottaa vain mitättömiin yksityiskohtiin.

Kuinka sitten selviän nykyään? Ongelmallisten ajatusten ja käytösmallien tunnistaminen on se tärkein vaihe – vasta sitten niitä voi tietoisesti muuttaa. Lisäksi vaaditaan voimia toimia vastoin näitä ajatuksia. Edelleen käyn sisäistä väittelyä itseni kanssa aurinkoisina päivinä: mennäkö aurinkoon vaiko ei. Joudun muistuttamaan itseäni tavotteistani elämässä: onko minulle tärkeää, että minut muistetaan sinä super-ruskeana naisena vai haluanko kenties, että minua arvostetaan jostain muista syistä. Lisäksi joudun sietämään ahdistusta, jota aiheutuu, kun valitsen olla menemättä aurinkoon. Se vaatii rohkeutta ja toistoja. Mutta  kerta kerran jälkeen se muuttuu helpommaksi ja pakonomaisten ajatusten voima vähenee.

Jos siis jokin tapa toimia ei ole arvomaailmasi mukainen tai ei ole tehokasta, toimi vastoin pakonomaisia ajatuksiasi! Voimia!