tunteiden vuoristorataa

IMG_2521.jpg

 

Mä olin niin päättänyt, että edellisen blogitekstin avautumisen jälkeen palaan positiivisiin teksteihin. Meillähän menee nykyään tosi hienosti – Nupulla on iv-sytostaatit ohi, keskuslaskimokatetri poistettu ja odottelemme ilmoitusta päivähoitopaikasta vuodenvaihteessa alkavaksi. Sairasteltukaan ei olla pitkään aikaan, en oikein edes muista koska viimeksi. Tai no, parvorokko taisi molemmilla lapsilla olla, mutta jos en olisi esikoisen eskarista kuullut siellä olleen sellaista liikkeellä, en olisi poskien punoitusta osannut edes ajatella taudiksi. Olimme syyslomalla viikon Rukalla viettämässä ihanaa, rentoa lomaa. Verikokeet ilman katetria on saatu otettua aivan tosta noin vaan – Nuppu haluaa vain itse valita kummasta kädestä otetaan ja ojentaa sen sitten, pyytää minua peittämään silmänsä ettei näe ja on aivan paikoillaan kunnes kaikki tarvittavat näytteet on saatu otettua.

Niin, meillä siis menee hyvin ja itse olin vihdoin vähän sopeutunut ajatukseen normaalista elämästä pitkästä aikaa. Ajatukseen yliopistolle täysipainoisemmin palaamisesta, päivähoidosta, harrastuksista. Ajatukseen hoitojen hellittämisestä, vapaammasta elämästä infektioherkkyyden kanssa. Ei ole ollut ihan helppoa nimittäin, olen tässä sairastamisen aikana jotenkin niin tottunut siihen että kun ehdit huokaista helpotuksesta, niin johan on huonoja uutisia taas ovella.

Ja niinhän tässä nytkin kävi. Juuri kun olin saanut itseäni psyykattua, että nyt voit oikeasti huokaista, pahin on ohi ja elämä normalisoituu, tuli tieto että viimeisessä kontrolliluuydinpunktiossa ei kaikki ollutkaan ok. Joku arvo positiivinen kun kaikkien pitäisi olla negatiivisia, ja sen vuoksi tammikuussa ylimääräinen kontrolli. Lääkärin mukaan todennäköisyys väärään positiiviseen laboratorioteknisistä syistä mahdollinen, jopa todennäköinen, mutta kyllä hiukan jännittää. Ja taas tuli opetus siitä, kuinka ei saisi hetkeksikään hellittää ja ajatella, että voiton puolella ollaan.

En suostu vaipumaan synkkyyteen. En suostu pilaamaan joulunodotustamme. Jos siellä jotain jäännöstautia kasvaa, se kasvaa huolimatta siitä murehdinko minä vai en. Luotan lääkäriimme kuin kallioon, jos olisi hälyyttävää niin testi tehtäisiin jo aiemmin.

Mutta sellaista on meidän elämä, villi veikkaus ettei tällaista vuoristorataa löydy koko maailmasta.

 

Perhe Mieli Terveys Vanhemmuus

avoin kirje naapurille

Hei sinä naapuri joka eilen sunnuntaina päätit käydä soittamassa meidän ovikelloa ja juosta karkuun

Minä täysin ymmärrän, että sinua varmasti harmittaa kuunnella meiltä kantautuvia lapsiperheen ääniä päivästä toiseen, tässä rapussa kun ei taida yhtä ihan pientä vauvaa lukuunottamatta muita lapsia asua. Tiedän myös, että meidän perhe on vieläpä varmasti keskivertoa äänekkäämpi, sori siitäkin. Oma ääneni on kantava ja ihan varmasti kuuluu naapuriin varsinkin jos komennan lapsia vähänkin kovempaa – tämän olen kuullut jo vanhassa kodissamme tutulta naapurilta. Lapseni ovat varmasti keskivertoa riehakkaampia normaalitilanteessakin …tai no, mistäpä sen tietäisin kun en normaalitilannetta oikein enää muista, enkä usko että lapsenikaan.

Neljävuotias syöpää sairastava kuopukseni on lähes täysin autettava, kortisonilääkityksen vuoksi pienimmistä ja turhimmistakin asioista raivostuva. Kuolemanvakavan sairauden ja pitkien sairaalajaksojen vaikutusta psyykkeelle en edes pysty arvailemaan mutta voisin kuvitella jotain pientä tunteiden myllerrystä, ihan noin niinkuin omiin kokemuksiini tässä tilanteessa vertaamalla. Kuusivuotisuhmaa monet sanovat kaikkein ärsyttävimmäksi vaiheeksi, meillä esikoisella siihen liittyy lisäksi mustasukkaisuus sairaan sisaruksen saamasta huomiosta, oma vähäiselle huomiolle jääminen ja tietysti huoli sisaruksen vakavasta sairaudesta, mahdollisesta kuolemasta. Ihan perusjuttuja sullekin, naapuri? Omalla kohdallasi handlaisit täydellisellä zenillä?

Raivarit ovat meillä arkipäivää – huonekalujen jyskyttäminen lattiaa vasten, tavaroiden heitteleminen ja hajottaminen, ihmisten ja seinien lyöminen ja potkiminen, huutaminen, karjuminen, itkeminen. Pienet ihmiset eivät tässä tilanteessa osaa käsitellä tunteitaan, ei ole aikuisellekaan ihan helppoa nimittäin. Tiedän, että itse raivostun lapsille usein, korotan ääntäni, saatan jopa huutaa, karjaistakin kunnolla – täydellinen vanhempi heittäkööt ensimmäisen kiven, antaa tulla vaan. Ja luuletko naapuri etten jo tarpeeksi itse ruoski itseäni siitä asiasta? Kun olen kolmannenkymmenennen kerran rauhallisesti sanonut samasta asiasta, kiinnipitänyt estäen satuttamasta toisia ja itseä, sanoittanut ja selittänyt, maanitellut pukemaan ja sen vuoksi myöhästynyt lähes joka kerta kaikkialta missä pitää olla vähänkin ajallaan, joskus se pinna vain katkeaa keneltä tahansa. Vai sinullako ei, hyvä naapuri?

Minä voin ihan suoraan myöntää olevani todella väsynyt, stressaantunut, huolissani ja siksi varmasti normaalia kireämpi ja lyhytpinnaisempi. Tämä tilanne on kestänyt nyt yli vuoden, siitä ensimmäisen puoli vuotta olen lähes asunut sairaalassa kuopuksen kanssa. Sen jälkeen olen kantanut, letkuruokkinut, lääkinnyt, vaihtanut vaippaa kävelykykynsä ja ruokahalunsa menettäneelle nelivuotiaalle yrittäen samalla palauttaa kuusivuotiaalle perusturvallisuuden tunnetta, todistella hänelle ettei häntä ole hylätty tai unohdettu. Kuten olet varmasti huomannut, olen tämän talouden ainoa aikuinen, enkä pysty repeämään kahtia molempien lapsien tarpeisiin samanaikaisesti vaikka kuinka haluaisin. Olemme hakeneet ja saaneet apua neuvolapsykologilta, perheneuvolasta ja varhaiskasvatuksesta. Olen Sinkkoseni lukenut, Uhmakirjan ja Toimivan perheen myös, kymmenkunta muutakin opusta aiheesta. Olen tehnyt Theraplayt ja Ihmeelliset vuodet. Haluaisin pystyä sanomaan, että olen kaikkeni tehnyt tässä tilanteessa mitä voi, mutta sinä taidat olla eri mieltä.

Anteeksi, että olen vain ihminen ja pinnani palaa. Anteeksi, että lapseni ovat ehkä normaalia äänekkäämpiä. Se muuten tuli selväksi jo ennen kuopuksen sairastumista kun ihan normaalin ruokahetkemme keskelle huusit patterin kautta että ”olkaa nyt vittu välillä hiljaa”. Silloin lapseni vain innostuivat ja olisivat halunneet tulla luoksesi kylään, nyt he oikeasti säikähtivät että miten ovikello soi mutta oven takana ei ole ketään.

Niin, ja anteeksi että satuimme vaikean elämäntilanteemme kanssa asumaan juuri sinun naapuriisi. Voin taata, että emme itse olisi tätä valinneet jos olisi annettu vaihtoehto. Mutta pliis, seuraavalla kerralla soita mielummin vaikka poliisit tai lastensuojelu paikalle, kuin rämpytät pilasoittoa ovikellolla kesken tilanteen kun yritän saada lapsen raivaria loppumaan oman kärsivällisyyteni roikkuessa hyvin ohuen langan varassa. Varmasti halusit saada minulle todella paska mutsi -fiiliksen ja siinä onnistuitkin, onnittelut siitä.

Tai mitäpä jos kuitenkin ensi kerralla jäisit suoraselkäisenä aikuisena siihen oven taakse odottamaan kun tulen avaamaan, niin voisimme kuulla sinun täydelliset kasvatuskeinosi? Lyöminen ei kuulu minun keinoihini, vaikka se tuntuu tässä rappukäytävässä olevan keino konfliktien ratkaisuun yhdessä jos toisessakin asunnossa, sitä ei kannata ehdottaa, mutta kaiken muun lupaan kuunnella. Keitän vaikka vielä kahvitkin.

Mutta jatkossakin aiomme elää normaalia lapsiperheen elämää, äänineen kaikkineen. Jos se sinua häiritsee, ehkä kannattaa katsoa peiliin ja miettiä kuinka onnekas olet jos suurin ongelmasi elämässä ovat metelöivät naapurit.

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli Vanhemmuus