tunteiden vuoristorataa

IMG_2521.jpg

 

Mä olin niin päättänyt, että edellisen blogitekstin avautumisen jälkeen palaan positiivisiin teksteihin. Meillähän menee nykyään tosi hienosti – Nupulla on iv-sytostaatit ohi, keskuslaskimokatetri poistettu ja odottelemme ilmoitusta päivähoitopaikasta vuodenvaihteessa alkavaksi. Sairasteltukaan ei olla pitkään aikaan, en oikein edes muista koska viimeksi. Tai no, parvorokko taisi molemmilla lapsilla olla, mutta jos en olisi esikoisen eskarista kuullut siellä olleen sellaista liikkeellä, en olisi poskien punoitusta osannut edes ajatella taudiksi. Olimme syyslomalla viikon Rukalla viettämässä ihanaa, rentoa lomaa. Verikokeet ilman katetria on saatu otettua aivan tosta noin vaan – Nuppu haluaa vain itse valita kummasta kädestä otetaan ja ojentaa sen sitten, pyytää minua peittämään silmänsä ettei näe ja on aivan paikoillaan kunnes kaikki tarvittavat näytteet on saatu otettua.

Niin, meillä siis menee hyvin ja itse olin vihdoin vähän sopeutunut ajatukseen normaalista elämästä pitkästä aikaa. Ajatukseen yliopistolle täysipainoisemmin palaamisesta, päivähoidosta, harrastuksista. Ajatukseen hoitojen hellittämisestä, vapaammasta elämästä infektioherkkyyden kanssa. Ei ole ollut ihan helppoa nimittäin, olen tässä sairastamisen aikana jotenkin niin tottunut siihen että kun ehdit huokaista helpotuksesta, niin johan on huonoja uutisia taas ovella.

Ja niinhän tässä nytkin kävi. Juuri kun olin saanut itseäni psyykattua, että nyt voit oikeasti huokaista, pahin on ohi ja elämä normalisoituu, tuli tieto että viimeisessä kontrolliluuydinpunktiossa ei kaikki ollutkaan ok. Joku arvo positiivinen kun kaikkien pitäisi olla negatiivisia, ja sen vuoksi tammikuussa ylimääräinen kontrolli. Lääkärin mukaan todennäköisyys väärään positiiviseen laboratorioteknisistä syistä mahdollinen, jopa todennäköinen, mutta kyllä hiukan jännittää. Ja taas tuli opetus siitä, kuinka ei saisi hetkeksikään hellittää ja ajatella, että voiton puolella ollaan.

En suostu vaipumaan synkkyyteen. En suostu pilaamaan joulunodotustamme. Jos siellä jotain jäännöstautia kasvaa, se kasvaa huolimatta siitä murehdinko minä vai en. Luotan lääkäriimme kuin kallioon, jos olisi hälyyttävää niin testi tehtäisiin jo aiemmin.

Mutta sellaista on meidän elämä, villi veikkaus ettei tällaista vuoristorataa löydy koko maailmasta.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *