kääntöpuoli
Olen paljon jakanut tyttäreni sairaudesta sosiaalisessa mediassa, mutta toisaalta hyvin pintapuolisesti kuitenkin. Ulkopuolisen silmään tämä sairastaminen saattaisi näyttää päivittäiseltä herkkujen syömiseltä, sairaalassa hengailulta ja lahjojen saamiselta – todellisuudessa kaikella on kääntöpuolensa. Esimerkiksi herkkuja syödään, jotta vatsaan menisi edes joskus jotain – osastolla jääkaappi ja pakastin ovat täynnä pitsaa, ranskalaisia, lihapullia, nakkeja, vanukkaita ja jätskiä ihan vain siksi että tärkeintä tässä tilanteessa ei ole kuinka terveellisesti lapset syövät, vaan kunhan söisivät edes jotakin. Sytostaatit aiheuttavat pahoinvointia ja vievät ruokahalua, moni lapsi olisi jossain vaiheessa nenämahaletkun tarpeessa mutta usein juuri siinä vaiheessa sitä ei voida infektioriskin vuoksi laittaa.
Kun isoveli ensimmäisiä kertoja kävi osastolla, hän ei olisi millään halunnut lähteä ja omien sanojensa mukaan olisi myös halunnut potilaaksi tuonne osastolle. Leikkihuone täynnä pelejä, leluja ja kirjoja, käytävällä kaksi kaapillista elokuvia, sängyssä syömistä ja samalla piirrettyjen katsomista – näyttäähän se päällisinpuolin varmasti kivalta mutta olen varma, että kuka tahansa osaston lapsista luopuisi siitä samantien, jos vaihtoehtona olisi oma koti, oma sänky, oma perhe ja tutut säännöt.
Veriarvojen ja vatsantoiminnan kyttäämistä, lääkkeiden antamista puoliväkisin, houkuttelemista syömään edes vähän jotain, lämmön mittaamista lähes tunneittain, nuhapoliisina toimimista. Kolmevuotiaan kanniskelua joka paikkaan, kun hänellä eivät jalat kanna vieläkään infektion ja pitkän vuodelevon jäljiltä. Huolta, huolta, jatkuvaa huolta.
En kuitenkaan näe mitään järkeä kaiken realistisessa ja raadollisessakin jakamisessa – miksi haluaisin tykittää sellaista toisten mieliin, kun en itsekään haluaisi sellaista katsoa. Paljon mielummin jaan hyviä hetkiä, hyviä fiiliksiä, positiivista asennetta. Positiivisuus synnyttää positiivisuutta, josta saan itse paljon enemmän takaisin. Huomaan kyllä tietyllä tavalla jo itse turtuneeni tähän tilanteeseen; kaupassa törmätessäni vanhaan tuttuun vuosien takaa, vastaan hänen pinnalliseen, kohteliaaseen mitäkuuluuseensa että mun lapsella on syöpä. Toiselle, vähän tutummalle selitän teho-osastosta ja hengityskatkoksesta kuin jostakin paljon arkipäiväisemmästäkin, tajuan vasta toisen vitivalkoisesta naamasta että nyt taisi tulla vähän too much information.