kertoako vai ei?
Taas on useammassa blogissa lähipäivinä ollut kirjoittelua siitä, kannattaako ja saako lastensa kuvia jakaa netissä. Onko vanhemmalla oikeus jakaa lapsensa tarina kenen tahansa katsottavaksi, kun se ei kuitenkaan voi koskaan olla täysin sama kuin lapsen itse kokemana? En jaksa nyt sen enempää ottaa kantaa, totean vaan että itse pidän aika tiukkaa filtteriä siinä, millaisia kuvia lataan lapsistani mihinkään nettiin – ehdottomasti ei alastonkuvia tai puolialastomiakaan, enkä oikeastaan saa kiksejä niiden kakkavahinkojen kuvaamisesta, joten sellaisiakaan ei tule postattua. Tärkeämpänä pidän kasvattaa lapseni tietoisiksi siitä, mitä kannattaa ja mitä ei julkaista itse itsestään – että se ihastukselle tekstarina lähetetty herutuskuva saattaa lähteä elämään omaa elämäänsä aika nopeasti. Nykyaikana ja varmasti vielä enemmän silloin kun mun lapset ovat siinä iässä, että nämä somejutut alkavat kiinnostaa, nettielämä on aika luonnollinen osa elämää. Joskus argumenttina näissä asioissa käytetään juurikin sitä, mitäs jos lapsestasi tulee vaikkapa ministeri ja sitten hänestä löytyy netistä kuvia kakkaa puntissa. Niin, mä luulen että sitten kun mun lapset ovat ministeri-iässä, kukaan ei enää jaksa kiinnostua, jos netistä löytyy tyypistä jotain normaaleja lapsuuskuvia.
Ehkä olen itse vähän liiankin avoin, kun tosiaan olen jakanut avoimesti netissä tämän meidän tytön sairastumisenkin. Omasta näkökulmastani tietenkin, myönnän. Itse ajattelen kuitenkin niin, että avoimuus ja positiivisuus kantaa tässäkin asiassa paljon pidemmälle. Meillä on edessä pitkä matka, enkä jaksa käyttää energiaa turhaan salailuun. Kohta Nupulta lähtee tukka, emme voi kulkea bussilla tai mennä kauppaan, kylään ei voi tulla edes sen pienen ”no mulla vaan vähän tiputtaa, varmaan jotain allergista” -nuhan kanssa, esikoinen ei voi mennä päiväkotiin pahimman flunssakauden aikaan – eiköhän se jossain vaiheessa jollain tavalla kaikille paljastuisi, hoidot kuitenkin kestävät yli kaksi vuotta. Eräästä kirjasta juuri luin leukemialapsen äidin kertomana kuinka heidän perheestään oli ajateltu kaikkien sairastavan aids:ia oudon käyttäytymisen perusteella.
Sen jälkeen kun kerroin asiasta Facebookissa (okei myönnän, karsittuani kavereista vuosien takaiset työkaverit ja muut tutuntutut, jotka eivät edes tunnista kadulla vastaan kävellessään), olen saanut ihan järkyttävän määrän viestejä. Pahoitteluja, tsempityksiä, avuntarjouksia. On ollut liikuttavaa huomata, kuinka monia ihmisiä tämä koskettaa ja kuinka moni haluaisi tehdä jotain helpottaakseen meidän taakkaamme. Olen ihan tosi huono ottamaan apua vastaan, enkä toisaalta tässä vaiheessa edes vielä osaa sanoa tai edes kuvitella missä kaikessa sitä apua voisi kaivata. Kuitenkin mieltä lämmittää jo pelkät tarjoukset ja viestit, joita en olisi saanut, jos olisin tämän asian pitänyt sisälläni, kantanut yksin.
ps. Kuten kuvista voi päätellä, olemme kahtena päivänä päässeet kolmen tunnin kotilomalle, hurraa!