Reilu kaksi viikkoa sitten, elokuun ensimmäisen maanantain aamuna tyttäreni ei yhtäkkiä pystynyt kävelemään tai istumaan suorassa. Samana iltapäivänä terveysasemalla sairaanhoitaja totesi minulle, että ”ei kai se lapsi kävelekään, jos suostut sen heti ensimmäisestä pyynnöstä kantamaan”, kun kannoin kipeän lapsen odotustilasta vastaanottohuoneeseen. En edelleenkään tiedä miksi hän edes laittoi meidät eteenpäin lääkärille – lääkäri ei kunnolla edes tutkinut vaan alentuvasti voivotteli minulle, kuinka ”kyllähän se on ihan luonnollista vanhempien olla huolissaan, mutta lapset oppivat kyllä nopeasti käyttämään hyväkseen kun huomaavat saavansa sillä huomiota”. Hoito-ohjeeksi sain ”matalalla profiililla tarkkailla ja olla mitenkään erityisesti huomioimatta”. Kun kysyin, voisiko kesäkuun pitkittyneestä keuhkokuumeesta olla jälkioireena vaikkapa nivelkipuja, jotka tällaista aiheuttavat, sain rivien välistä kuulla olevani hysteerinen ja ylireagoiva. Kuulemma ei mitään yhteyttä, eikä missään nimessä tarvetta edes perusverikokeille.

Joku epävarmempi tyyppi olisi ehkä säikähtänyt edellisen päivän tuomiota, mutta minä tiesin ettei kaikki ole kunnossa ja seuraavan illan vietimme päivystyksessä – minä, ex-mies ja lapset. Olin päättänyt, että tutkimatta emme suostu lähtemään ja sen verran tiukasti asiani esitin. Lantion kuvaus ja pissatulehduksen testaus – molemmat puhtaat, joten särkylääkkeen kanssa kotiin. Jos viikossa ei helpota, niin sitten vihdoin voisi vaikkapa ottaa ne verikokeet ja muut tarkemmat tutkimukset. No kiva.

Loppuviikko meni kotona lepäillessä, viikonloppuna uskaltauduimme vähän mökille ja luonnontieteelliseen museoon. Aamut olivat pahimpia, ei oikein kävely luonnistunut vieläkään – keittiödiagnosoimme, että jospa on vaan joku lihasjumi, kun on pyllähtänyt portaissa tai kun koira hyppäsi vasten. Hetkellisesti mielessäni kävi reuma, kun kivut tuntuivat painottuvan aamuun – jotenkin alitajuisesti en tyytynyt tuohon helpoimpaan selitykseen.

Seuraavana maanantaina vein lapset aamulla normaalisti päiväkotiin. Iltapäivällä päiväkodista soitettiin, että Nuppu ei jaksa oikein enää touhuta. Haluaisi vain makoilla ja liikkuu kontaten jos häntä ei kanneta, että eivät voi lähteä iltapäiväulkoiluun hänen kanssaan. Lapset olivat alkuviikon isällään, joten välitin tiedon exälle – sovimme, että hän vie seuraavan päivänä lääkäriin ja on tytön kanssa kotona. Tiistaina puolen päivän aikaan piippasivat Nupun verikoevastaukset puhelimeeni tekstiviestinä. Olimme Nupun isän kanssa jo aiemmin soitelleet, että lääkäri oli tutkinut ja laittanut lähetteen labraan, oli luvannut soitella vielä tuloksista kunhan valmistuvat. Leukosyytit 47, hemoglobiini 87, trombosyytit 52. Tiesin samantien mistä on kyse, en vain halunnut uskoa. Olin toisella paikkakunnalla ja Tampereelle pääseminen ei ollut ihan nopea homma näin autottomalle – kun pääsin sairaalalle, oli Nuppu jo otettu osastolle ja diagnoosi lähes varma. Aamulla vielä luuydinpunktioon, mutta samassa nukutuksessa jo laitettaisiin ensimmäinen annos sytostaatteja suoraan selkäytimeen – sitä ei ihan heppoisin perustein tehdä, ainakaan lapselle.

Ensimmäinen ilta meni epäuskoisessa lamaannuksessa. Vaikka olin jotenkin sisäisesti tiennyt, että kyse on enemmästä kuin revähdyksestä tai nyrjähdyksestä, en nyt ihan leukemiaa ollut osannut odottaa. En jotenkin vieläkään osaa sanoa sitä sanaa ääneen, se tekee siitä jotenkin todellisempaa. Jotenkin kuitenkin alusta asti mulle on ollut täysin selkeää, että nyt tämä hoidetaan ja sitten se on ohi. Toki tiedän, että lopputulokselle on muitakin vaihtoehtoja, mutta en voi päästää niitä ajatuksia yhtään päähäni, en vaan voi.